Toronton kaupungintalo

Viljo Revellin toimiston suunnittelema Toronton kaupungintalo (1959–1964) on suurkaupungin keskeinen maamerkki. Veistoksellisesta valtuustosalista, kahdesta kaartuvasta toimistotornista, kaupunkilaisia palvelevasta matalasta rakennusosasta sekä julkisesta aukiosta muodostuva rakennuskompleksi edustaa kaupunkilaisia koskevia päätöksiä tuottavaa hallintojärjestelmää ja muodostaa samalla keskeisen solmukohdan suurkaupunkialuetta jäsentävässä infrastruktuurissa.

Kuva: Arkkitehtuurimuseo


Kaupungintalon suunnittelukilpailu

Toronton kaupungintalo on tunnettu Revellin keskeisenä, kansainvälisenä läpimurtotyönä.[1] Sen arkkitehtuuri perustuu vuonna 1958 järjestetyn, yli 500 ehdotusta keränneen, kaksivaiheisen kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun voittaneeseen ehdotukseen.[2] Toronton kaupungintalon suunnittelukilpailu oli yksi merkittävimmistä 1950-luvun arkkitehtuurikilpailuista. Kilpailuehdotuksissa näkyi uudenlaisen muotokielen etsintä, sillä sodan jälkeen oli ongelmallista rakentaa monumentaalirakennuksia, joiden arkkitehtuuri ei jollain tasolla viittaisi totalitaarisiin hallituksiin. Arkkitehdit etsivät liberaalien demokratioiden hallintamentaliteettia[3] tuoreesti ilmentävää muotokieltä ja modernismin keskeiset edustajat, esimerkiksi Louis Kahn, Sigfried Giedion ja Henry-Russell Hitchcock, osallistuivat tähän keskusteluun ehdottamalla pelkistyneeseen muotoon mutta uusimpaan rakennustekniikkaan ja hienostuneisiin materiaaleihin perustuvaa monumentaalisuutta julkisrakentamiseen.[4]

Toronton kaupungintalon suunnittelukilpailusta muodostui merkittävä modernin arkkitehtuurin suunnannäyttäjänä Kanadassa, jossa kaupungintalo oli kehittynyt lähinnä brittiläisiä (ja Quebecissä ranskalaisia) mutta sittemmin amerikkalaisia esikuvia seuraten.[5] Kunnallishallinnon tehtävien kasvaessa ja eriytyessä kaupungintalot muuntuivat kolmekymmentäluvulle tultaessa Vancouverin kaupungintalon (British Columbia, arkkitehdit Townley & Matheson, 1935-36) tapaisiksi tornitalomaisiksi toimistorakennuksiksi. Viisikymmentäluvulla rakennetuista kanadalaisista kaupungintaloista kiinnostavia ovat mm. Ottawan virastotornista sekä erillisestä istuntosalista koostuva, eleettömän monumentaalinen kaupungintalo (Rother, Bland & Trudeau, 1958) sekä Stanley M. Roscoen suunnittelema, materiaaleiltaan ylellinen, V-muotoisesta toimistotornista, jalustamaisesta rakennusosasta ja pilareille nostetusta istuntosalista muodostuva Hamiltonin kaupungintalo Ontariossa (1958).[6] Toronton kaupungintalon kuuluisan kilpailun jälkeen Kanadassa järjestettiin suunnittelukilpailuja mm. Winnipeg, Manitoban (1958), Red Deer, Albertan (1960) ja Brantford, Ontarion (1964) kaupungintaloista.[7]

Revellin toimiston perspektiiviluonnos kilpailuvaiheesta. Kuva: Arkkitehtuurimuseo.

 

Revellin toimiston Torontoon suunnittelema kaupungintalo on itse asiassa Toronton neljäs kaupungintalo ja useimmiten siihen viitataankin uutena kaupungintalona. Vanha kaupungintalo on puolestaan E. J. Lennoxin vuosina 1889-1899 suunnittelema, uuden kaupungintalon viereisellä tontilla yhä seisova ja H. H. Richardsonin uusromaanisen arkkitehtuurin estetiikkaa mukaileva rakennus. Tämä rakennus muodostaa kaupunkikuvallisesti tärkeän päätepisteen Toronton kaupallista keskustaa halkovalle Bay Streetille ja sen kellotorni nousi muiden aikakauden kaupungintalojen tapaan ympäröiviä rakennuksia korkeammalle.[8] Uuden kaupungintalon rakentaminen liittyi erityisesti tilanteeseen, jossa vanha kaupungintalo ei tilamitoitukseltaan enää vastannut kasvavan virkakoneiston tarpeita. Lisäksi kaupungissa haaveiltiin jo 1900-luvun alussa suurkaupungille soveltuvasta monumentaalisesta kansalaisaukiosta.[9] Uuden kaupungintalon tuli muodostaa kaupungin keskustaan kansalaisaukion ja sitä reunustavan hallintorakennuksen yhdistelmä, joka muotokieleltään päivittäisi modernisoituvan suurkaupungin kaupunkikuvaa.

Kaupungintalon kilpailussa ratkaiseviksi muodostuivat kilpailun alullepanijat, Toronton yliopiston arkkitehtuurikoulun professori Eric Arthur ja pormestari Nathan Philips sekä kilpailulautakunnassa toiminut, monimuotoisempaa modernia muotokieltä edustava Eero Saarinen. Kilpailuvaiheen jälkeen rakennus toteutettiin yhteistyössä modernin arkkitehtuurin johtavan torontolaisen toimiston, John B. Parkin Associatesin kanssa. Rakennusprojekti oli harvinaisen poliittinen ja kanadalaisen toimintaympäristön päätöksentekotapa, moninaiset poliittiset toimijat sekä budjetin tiukkuus tulivat yllätyksenä myös Revellin toimistolle. Esimerkiksi kaupungintalon sisustustehtävä annettiin kilpailutuksen ja huomattavan poliittisen keskustelun seurauksena huonekaluvalmistaja Knoll Internationalin toteutettavaksi.[10]

Viljo Revell kaupungintalon työmaalla. Kuva: Arkkitehtuurimuseo.

 

Erityistä Revellin ehdotuksessa oli sen valmistuminen neljän arkkitehdin, Revellin, Heikki Castrénin, Bengt Lundstenin ja Seppo Valjuksen yhteistyönä toimistossa, joka monen muunkin 1950-luvun johtavan arkkitehtitoimiston tavoin korosti tiimityöskentelyä ja arkkitehtitoimiston roolia ns. täyden palvelun talona, jossa arkkitehtuurin ohella tarjottiin myös mm. sisustus- ja maisemasuunnittelua. Nuorempien arkkitehtien rooli kaupungintalon suunnittelussa oli merkittävä, sillä juuri he päättivät osallistua kaupungintalon kilpailuun. Kaupungintalon tornien ja valtuustosalin varhainen muoto myös syntyi heidän yhteistyönään.[11]

Kilpailuehdotuksen voitokkuus kiteytyi mielikuvaan, jonka rakennus tarjosi Toronton kaupungille. Toronto etsi modernisoituvalle suurkaupungille sopivaa symbolia, joka nostaisi kaupungin merkittävämmäksi kuin sen kansallinen kilpailija Montreal.[12] Revellin toimisto tarjosi ”ennakkoluulotonta ratkaisua julkisen rakennuksen probleemalle, nimenomaan vastakohdaksi elinkeinoelämän valtavien rakennuskohteiden tyypille ja muotokielelle”.[13] Arkkitehdit olivat hyvin tietoisia siitä, että nykyaikaisen, tiiviin kaupunkirakenteen keskellä sijaitsevan hallintorakennuksen oli tilarajoitusten vuoksi oltava korkea ja toimistorakennusmainen. Hallintorakennuksen symbolisen tilan muodostavat istuntosali ja edustustilat olivat vain kuusi prosenttia rakennuspinta-alasta ja muu tila palveli pääasiassa virkamiesten toimistotyötiloina. Erotakseen ympäristöstään rakennus tavoittelikin toiminnallisen selkeyden lisäksi visuaalista merkittävyyttä ja ”mieleenjäävää kuvaa”.[14]

Kuva: Arkkitehtuurimuseo

 

Kaupungintalon erikorkuiset toimistotornit ilmentävät suurkaupunkiin vuonna 1954 muodostettua kaksoishallintoa: toinen palvelee Toronton kunnallista hallintoa ja toinen Municipality of Metropolitan Torontoksi nimettyä suurkaupunkialueen hallintoa. Kaarevat tornit nousevat kansalaispalveluille omistetun, jalustamaisen rakennusosan ylle ja suojaavat niiden keskelle jäävää kuorikattoista istuntosalia, jonka tukirakenne nousee matalan rakennusosan keskeltä ja juurtuu yleisölle avoimen kerroksen alapuolelle. Tornien kuperat ja aukottomat teräsbetoniseinät tukevat toimistokerroksia, jotka ulottuvat sisäisen pilaririvistön ohi koveraan lasijulkisivuun saakka.[15] Tähän tukirakenteeseen tiivistyy rakennuksen symbolinen ele: maasta, kansalaisia palvelevan rakennusosan keskeltä nousee erillinen, riippumaton istuntosali ja sitä suojaavat, hallintoa palvelevat toimistotornit.

Nathan Philips -aukio on niin ikään oleellinen osa hallintokeskuksen symbolista ulottuvuutta. Kävelysiltojen rajaama aukio muodostaa seremoniallisen tilan kaupungintalon edustalle ja tarjoaa kuntalaisille suojaisan, Henry Mooren taideteoksen ja vesialtaan koristaman oleskelutilan. Talvisin vesiallas jäädytetään suosituksi luistinradaksi ja aukio tunnetaan lisäksi Toronton monikulttuurisen väestön tapahtumapaikkana.[16] Selkeät geometriset muodot, monimuotoiset betonipinnat ja kaarevien tornien hienostunut Botticino-marmoriaggregaatti antavat rakennuskompleksille eleettömän arvokkaan ilmeen.

Aukion kuhinaa ilta-aikaan. Kuva: Arkkitehtuurimuseo.


Infrastruktuurin liitoskohta

Toronton kaupungintalo muodostaa sodanjälkeisinä vuosina kehittyneen keynesiläisen kansallisen hyvinvointivaltion ja siihen keskeisesti liittyvien infrastruktuuriprojektien ja hallintakoneiston liitoskohdan.[17] Vaikka kaupungintalon tarkasteleminen infrastruktuurina vaikuttaakin vastakkaiselta arkkitehtuurihistorialle tyypilliselle tavalle tarkastella rakennuksia esteettisesti arvokkaina monumentteina,[18] on kaupungintalon kohdalla huomioitava, että infrastruktuurin laajempi määritelmä kattaa viemäri- ja sähköverkostojen ohella myös yhteiskunnallisia instituutioita ja niiden ylläpidon edellyttämää tietoa. Infrastruktuuri on modernin yhteiskunnan perusta, joka mahdollistaa elintärkeiden hyödykkeiden ja palveluiden aukottoman ja jatkuvan jakelun.[19] Kaupungintalon kaltaiset 1960-luvun infrastruktuuriliittymät mahdollistivat hyvinvointivaltion palvelujen hyödyntämisen ja samanaikaisen poliittisen subjektinmuodostuksen.[20]

Kaupungintalo on keskeinen liitoskohta suurkaupunkialuetta jäsentävässä infrastruktuurissa. Rakennuskompleksi asettuu maanalaisen parkkihallin päälle niin, että jo suunnitteluvaiheessa rakennusmassan pääpainon tuli olla tontin pohjoisosassa ja kansalaisaukion sijoittua laajan parkkitilan ylle. Revellin ideoima kävelysiltaverkosto oli tarkoitus ulottaa ympäröivään kaupunkirakenteeseen ja erityisesti rahalaitosten kansoittamalle ns. finanssialueelle. Lähes samanaikaisesti rakennettu Mies van der Rohen suunnittelema Toronto-Dominion Centre (1964-69) kuitenkin esitti kilpailevan ehdotuksen maanalaisesta tunneliverkostosta, joka Toronton ilmastossa osoittautui kannattavammaksi ratkaisuksi.[21] Revellin korkeat kävelysillat kiertävät kaupungintalon aukiota ja johtavat matalan rakennusosan muodostamalle terassille. Lopulta silta muodosti yhteyden ainoastaan Queen Streetin eteläpuolella sijaitsevaan, John B. Parkinin vuosina 1965-72 suunnittelemaan Sheraton hotellirakennukseen. Laajan kävelysiltaverkoston toteuttamatta jääminen ei kuitenkaan vähennä Revellin eleen merkitystä: tarkoitus oli luoda laaja, kaupungintalolta ympäröivään kaupunkirakenteeseen soluttautuva ja rakennuksia yhdistävä kulkureittien verkosto. Se olisi osaltaan tehnyt näkyväksi myös rinnakkaisen, maan alla kulkevan infrastruktuuriverkoston.

Kuva: Arkkitehtuurimuseo

 

Kiinnostavaksi tämän eleen tekee erityisesti Revellin yhdessä Heikki Castrénin kanssa samanaikaisesti työstämä maanalainen tunneliverkosto, joka tuli yhdistämään toimiston suunnitteleman Helsingin City Center korttelin (1959-67) Eliel Saarisen suunnittelemaan päärautatieasemaan ja edelleen Sokos-tavarataloon. Tunnelien suunnittelutyö oli Revellin toimistossa vähintäänkin yhtä tärkeää kuin maanpäällisten kerrosten suunnittelu, sillä koko hankkeen kantavana teemana oli modernin infrastruktuurin solmukohta ja ihmisten, autojen, palveluiden ja hyödykkeiden joustava kiertokulku.[22] Katutasolta lähtevät autorampit johtivat maanalaisiin huoltoliikenteen tiloihin ja ylemmän kerroksen parkkihalliin, liukuportaat toisen kerroksen kahviloihin, hissit ylempien kerrosten toimistoihin ja lisäksi palvelujen verkosto laajeni pohjakerroksesta kadun alittaviin tunneleihin.[23]

Piirustuksessa arvovieraat saapuvat valtuustosaliin eteläisen sisäänkäynnin kautta. Kuva: Arkkitehtuurimuseo.

 

Revell selvensi hankkeeseen liittyviä ajatuksiaan lähes pamflettimaisessa kirjoituksessa Helsingin Sanomissa. Revellin mukaan autopaikkoja integroivien kokonaiskorttelien rakentaminen mahdollisti erityisliikenneratkaisut lääkkeenä ”autoahdinkotautiin”. Tunnelien tuomaa helpotusta jalankulkijoille hän kuvasi seuraavasti: ”Jos sataa tai muuten on epäsopiva ilma voin laskeutua kerroksen alas ja alittaa kadut niistä ja niiden liikenteestä mitään tietämättä ja tulen kuivin jaloin perille paikkaan, josta pääsen suoraan hissillä siihen kerrokseen, jossa hakemani toimisto sijaitsee.”[24] Tämän kirjoituksen valossa myös Toronton kaupungintalo asettuu kokonaiskortteliratkaisuksi, jonka kävelysillat olisivat yhdistäneet ympärille rakentuviin vastaavanlaisiin kokonaiskortteleihin. Revell kiinnitti myös erityishuomiota ihmisten kulkureitteihin kadulta portaita pitkin korotetuille kävelysilloille ja maanalaisista parkkihalleista kaupungintalon toimistotorneihin.[25]

Kaupungintalolta laajentuva infrastruktuuriverkosto oli kuitenkin kävelysiltaverkostoa laajempi ja liittyi oleellisesti suurkaupunkialueen hallintaan. Metropolitan Toronton hallinto oli luotu ratkomaan riitaisten ympäryskuntien vaikeuttamaa päätöksentekoa niin, että kipeästi kaivatut infrastruktuurihankkeet saataisiin läpivietyä jouhevammin ja kansalaisille voitaisiin taata tasalaatuisia, kuntarajat ylittäviä hyvinvointipalveluita. Sodanjälkeisinä kasvun vuosina Toronton suurkaupunkialueen väestö sijoittui kasvavassa määrin erityisesti North Yorkin, Scarboroughin ja Etobicoken ympäryskuntiin. 1950-luvulla jopa 370 000 asukasta muutti niihin rakentuville, pientalovaltaisille asuinalueille.[26]  Hajaantuvan suurkaupunkialueen infrastruktuuri, erityisesti vedenkäsittely- ja viemäriverkosto sekä liikenneyhteydet oli kiireesti päivitettävä palvelemaan kasvavan väestön tarpeita. Kahdentoista ympäryskunnan muodostama hallinto vastasi mm. seutukaavasta, liikenneväylistä, vesi-, ja viemäriverkostosta ja julkisesta liikenteestä, mutta kunnille jäi vastuu asemakaavasta, poliisi- ja paloasemien sekä kirjastojen toiminnasta ja sosiaalipalvelujen tuotannosta.[27]

Valtuustosali (vasemmalla) lepää rakennuksen kaarevien torniosien suojassa. Kuva: Arkkitehtuurimuseo.

 

Seitsemänkymmentäluvulta alkaneen uusliberaalin politiikan nousun myötä hyvinvointivaltion ideaali joutui kovan kritiikin kohteeksi, mikä näkyi vastaavina muutoksina hallintamentaliteetissa.[28] Toronton kaupungintalosta muodostuikin tietyn poliittisen tahdon ja historiallisen hetken monumentti. Sen ylhäältä päin muodostama silmämuoto ilmentää keynesiläisen kansallisen hyvinvointivaltion hallintamentaliteettia. Lisäksi siihen tiivistyy Revellin toimistolle ominainen kokonaiskortteliajattelu.

Toronton kaupungintaloa pidetään yleisesti yhtenä modernin arkkitehtuurin keskeisenä merkkirakennuksena Kanadassa. Se on saatettu rakennussuojelun piiriin vuonna 1991 ja listattu myös Kanadan Docomomon sivuilla.

 

Artikkelin kirjoittaja FT Susanna Santala on taidehistorioitsija ja arkkitehtuurin tutkija.

 

 

Viitteet

[1] Heikki Castrén, “Viljo Revell”, Rakennustekniikka 13-14/1964, 852-853; Susanna Santala, “Viljo Revell: muuntuvaa modernismia”, teoksessa Viljo Revell: “It was teamwork, You See”, toimittanut Maria Didrichsen (Helsinki: Didrichsenin taidemuseo, 2010), 13-53; Pekka Suhonen, “Erään arkkitehtuurin hahmottuminen: Viljo Revellin töitä”, Arkkitehti 5-6/1966, 71-75; Kyösti Ålander, Viljo Revell: Works and Projects, trans. Jonathan Fleming, Fred Fewster and Kingsley A. Hart (New York, NY: Frederick A. Praeger, 1966).

[2] Toisen kilpailuvaiheen finalistit olivat Revell, tanskalaiset Halldor Gunnløgsson ja Jørn Nielsen, kanadalainen David Horne ja amerikkalaiset Perkins and Will, William Beckley Hayword, John Andrews, Frank Mikutowski sekä I.M. Pei. George Kapelos, Competing Modernisms: Toronto’s New City Hall and Square (Halifax: Dalhousie Architectural Press, 2015).

[3] Hallintamentaliteetti on Michel Foucaultin esittämä käsite. Se merkitsee hallinnan rationaalisuutta eli hallinnan tapaa jäsentää ja oikeuttaa tapansa representoida, analysoida ja vaikuttaa todellisuuteen mutta myös hallinnan teknologioita yhdistävää aparaattia, jonka avulla todellisuus tuodaan hallinnan piiriin. Michel Foucault, “Governmentality”, in The Foucault Effect: Studies in Governmentality, eds. Graham Burchell, Colin Gordon and Peter Miller (Chicago, IL: University of Chicago Press, 1991), 87-104.

[4] Sigfried Giedion, “The Need for a New Monumentality”, in New Architecture and City Planning, ed. Paul Zucker (New York, NY: Philosophical Library, 1944), 549-568; Henry-Russell Hitchcock, “Symposium: In Search of a New Monumentality”, Architectural Review 94 (September 1948), 123-125; Louis I. Kahn, “Monumentality”, in New Architecture and City Planning, Ed. Paul Zucker (New York, NY: Philosophical Library, 1944), 577-588.

[5] Kaupungintalojen arkkitehtuuri on yllättävän vähän tutkittu aihe. Swati Chattopadhyayn ja Jeremy Whiten toimittama artikkelikokoelma City Halls and Civic Materialism: Towards a Global History of Urban Public Space (London and New York, NY: Routledge, 2014) kiinnittää huomiota tähän seikkaan ja pyrkii yksittäisten esimerkkien kautta muodostamaan kuvan kaupungintalojen laajemmista kehityskaarista sekä maantieteellisesti ja kulttuurisesti erityisistä merkityksistä.

[6] Mark de Caraffe, C.A. Hale, Dana Johnson and G.E. Mills, Town Halls of Canada: A Collection of Essays on Pre-1930 Town Hall Buildings (Ottawa: National Historic Parks and Sites Branch, Environment Canada, 1987).

[7] Kapelos, Competing Modernisms.

[8] William Dendy, William Kilbourn, Toronto Observed: Its Architecture, Patrons and History (Toronto: Oxford University Press, 1986).

[9] Monumentaalirakennusten ympäröimän aukion rakentamista kaupungin keskeiselle paikalle oli esitetty jo City Beautiful -liikkeen inspiroimassa, vuoden 1911 asemakaavaehdotuksessa. Tästä suunnitelmasta toteutettiin ainoastaan uusklassismia edustava rekisteröintitoimisto (1917). Mark Osbaldeston, Unbuilt Toronto: A History of the City That Might Have Been (Toronto: Dundurn Press, 2008).

[10] Christopher Armstrong, Civic Symbol: Creating Toronto’s New City Hall 1952-1966 (Toronto: University of Toronto Press, 2015); Arkkitehtuurimuseo, Viljo Revell kokoelma, Toronton kaupungintalo, Toronton kirjeenvaihto 1958-1964; City of Toronto Archives; kirjoittajan haastattelu Bengt Lundstenin kanssa Tapiolassa 24.8.2018.

[11] Lundstenin haastattelu.

[12] Kilpailuohjelmassa toivottiin toimistorakennuksista eroavaa, hallintoa ilmentävää rakennusta sekä maisemasuunnittelultaan korkealaatuista aukiota. Conditions of Competition, City Hall and Square, Toronto, Canada (Toronto: City of Toronto, 1957); Armstrong, Civic Symbol.

[13] “Toronton kaupungintalon kilpailu”, Arkkitehti 9/1958, 160-164.

[14] “Toronton kaupungintalon kilpailu”; Arkkitehtuurimuseo, Viljo Revell piirustuskokoelma; Arkkitehtuurimuseo, Viljo Revell kokoelma, Toronton kaupungintalo, luentoja ja puheita, päiväämätön puheluonnos; Lundstenin haastattelu.

[15] Kilpailuvoiton jälkeen suunnitelmiin tehtiin muutoksia, joista keskeisimmät koskivat valtuustosalin tukirakenteen muuttamista sekä tornien muodon typistämistä ja pilareiden lisäämistä tuulivaikutusten vuoksi. “Toronton kaupungintalo”, Arkkitehti 5-6/1966, 76-83; Arkkitehtuurimuseo, Viljo Revell piirustuskokoelma.

[16] Kaupungintalon alta purettiin toisenlainen kaupungin monikulttuurisuuden ilmentymä: Wardina tunnettu, siirtolaisten asuttama mutta pahasti slummiutunut alue. Sarah Bassnett, Picturing Toronto: Photography and the Making of a Modern City (Montreal and Kingston: McGill-Queen’s University Press, 2016); The Ward: The Life and Loss of Toronto’s First Immigrant Neighborhood, eds. John Loring, Michael McClelland and Tatum Taylor (Toronto: Coach House Books, 2015).

[17] Keynesiläisen kansallisen hyvinvointivaltion politiikasta ja arkkitehtuurista katso Neil Brenner, New State Spaces: Urban Governance and the Rescaling of Statehood (Oxford: Oxford University Press, 2004); Bob Jessop, The Future of Capitalist State (Cambridge: Polity, 2002).

[18] Viimeaikaisessa tutkimuksessa on lisääntyvässä määrin kiinnitetty huomiota rakennuksiin terminaaleina sekä infrastruktuurin, maiseman ja arkkitehtuurin luomina päällekkäisinä verkostoina. Katso Steven Graham ja Simon Martin, Splintering Urbanism: Networked Infrastructure, Technological Mobilities and the Urban Condition (London and New York, NY: Routledge, 2001); Antoine Picon, “Urban Infrastructure, Imagination and Politics: from the Networked Metropolis to the Smart City”, International Journal of Urban and Regional Research, vol. 42, no. 2 (2018), 263-275.

[19] Paul N. Edwardsin esittämän määritelmän mukaisesti infrastruktuuri merkitsee liikenne- ja viestintäjärjestelmien, sähkö- ja viemäriverkostojen sekä koulujen, postien, vankiloiden ja sairaaloiden kaltaisia, yhteiskuntaa ylläpitäviä ja ympäristöä kontrolloivia verkostoja, palveluita, laitoksia ja järjestelmiä. Paul N. Edwards, “Infrastructure and Modernity: Force, Time and Social Organization in the History of Sociotechnical System”, in Modernity and Technology, eds. Thomas J. Misa, Philip Brey and Andrew Feenberg (Cambridge, MA: MIT Press, 2003), 185-225. Katso myös Brian Larkin, “The Politics and Poetics of Infrastructure”, Annual Review of Anthropology, vol. 42 (2013), 327-43.

[20] Nikolas Rose, “Governing ‘Advanced’ Liberal Democracies”, in Foucault and Political Reason: Liberalism, Neo-Liberalism and Rationalities of Government, eds. Andrew Barry, Thomas Osborne and Nikolas Rose (Chicago, IL: University of Chicago Press, 1996), 37-64.

[21] Christopher Armstrong, Making Toronto Modern: Architecture and Design 1895-1975 (Montreal and Kingston: McGill-Queen’s University Press, 2014), 282-89.

[22] Revell pohti kokonaiskortteliratkaisuja koko uransa ajan. Tämä näkyy jo Lasipalatsissa (1936) mutta erityisesti Teollisuuskeskuksessa (Keijo Petäjä ja Viljo Revell, 1948-53) ja Vaasan keskuskorttelissa (1954-63) sekä arkkitehdin kirjoituksissa. Susanna Santala, “Symbolinen solmukohta: Viljo Revellin Toronton kaupungintalo hyvinvointivaltion infrastruktuurina”, teoksessa Ikkunalla: Näkymiä sukupuoleen, tilaan ja aikaan, Kirsi Saarikankaan juhlakirja, toimittanut Julia Donner, Hanna Johansson and Emma Lilja, Taidehistoriallisia tutkimuksia 51 (Vantaa: Taidehistorian seura, 2020), 86-101.

[23] Lauri Jääskeläinen, “Makkaratalo — Kortteliuudistuksen monumentti”, teoksessa Viljo Revell: “It was teamwork, You See”, toimittanut Maria Didrichsen (Helsinki: Didrichsenin taidemuseo, 2010), 117-149; Arkkitehtuurimuseo, Viljo Revell piirustuskokoelma, City-kortteli, Helsinki, varhaissuunnitelmia ja laskelmia.

[24] Viljo Revell, “Autoahdinko ja asemakaavamme”, Helsingin Sanomat, 5.12.1963.

[25] Viljo Revell, “Functional Clarity”, päiväämätön teksti, Arkkitehtuurimuseo, Viljo Revell kokoelma, Toronton kaupungintalo, luentoja ja puheita.

[26] Armstrong, Making Toronto Modern, 173-184.

[27] Harold Kaplan, Reform, Planning, and City Politics: Montreal, Winnipeg, Toronto (Toronto: University of Toronto Press, 1982); James Lemon, Toronto since 1918: An Illustrated History (Toronto: James Lorimer, 1985); Richard W. White, Urban Infrastructure and Urban Growth in the Toronto region 1950s to 1990s (Toronto: Neptis Foundation, 2003).

[28] Rose, “Governing ‘advanced’ Liberal Democracies”.