Täydennysrakentamisen käsite – ympyrä sulkeutuu

Arkkitehtuurin opetuksessa ja tutkimuksessa operoidaan käsitteillä. Monet pysyviksikin mielletyt käsitteet ovat itse asiassa varsin nuoria, vasta modernismin myötä syntyneitä viimeisten sadan vuoden aikana. Luulin vielä 2000-luvun alussa väitöskirjaa kirjoittaessani täydennysrakentamista tällaiseksi vakiintuneeksi käsitteeksi, mutta se on osoittautunut viime aikoina hyvinkin nopeasti merkitystään muuttavaksi.

Aloittaessani opinnot vuonna 1981 ei yhdyskuntasuunnittelun opetuksessa puhuttu vielä täydennysrakentamisesta. Me suunnittelimme uusia asuinalueita pelloille ja metsiin. Sen sijaan rakennussuojelun opetuksessa (nykyisin arkkitehtuurin historia ja rakennetun kulttuuriympäristön hoito) täydennysrakentamisen käsite tuli alusta alkaen tutuksi. Sitä käytettiin ennen kaikkea puhuttaessa historiallisiin (puu)kaupunkiympäristöihin sovitetuista uudisrakennuksista.

Teknologföreningenin talo “Täffä” Espoon Otaniemessä. Kuva: Olli-Paavo Koponen.

 

Vanhojen puukaupunkialueiden uudistuminen ns. saneerauksen keinoin tuhosi historiallisia urbaaneja ympäristöjämme 1960-luvun puolivälistä alkaen kiihtyvään tahtiin elementtirakentamisen muuttuessa hinnaltaan yhä kilpailukykyisemmäksi. Vanhentuneen ja varustetasoltaan puutteellisen asuntokannan saneeraaminen, eli aikansa eläneiksi koettujen ja puutteellisten rakennusten korvaaminen moderneilla asunnoilla, oli ollut modernistisen arkkitehtuuripolitiikan tavoitteena jo ennen toista maailmansotaa. Saneeraus sai vauhtia 1960-luvulla uuden rakennustekniikan mahdollistaessa tavoitellun pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakennusprojektin. Laajasti omaksutussa Otto-Iivari Meurmanin Asemakaavaopissa vuodelta 1947 keskeisessä asemassa oli lähiörakentaminen, mutta samassa kirjassa selostettiin myös miten vanhentuneita asuinalueita ei saisi korjailla ja täydennellä, vaan ne olisi saneerattava kokonaan, eli purettava, ja korvattava uusilla ajanmukaisilla rakennuksilla ja asemakaavoilla.

Saneeraus uudistikin tehokkaasti asuntokantaa, mutta varsin pian huomattiin saneerauksen uhkaavan kaikkia historiallisia kaupunkiympäristöjämme. Historialliset puukaupunkiympäristöt olivat erityisen herkkiä saneeraukselle, sillä siellä asemakaava salli usein paljon toteutunutta tehokkaamman rakentamisen. Oli taloudellisesti houkuttelevaa korvata matala rakennuskanta tehokkailla lamellitaloilla. Saneerauksesta tuli kirosana, ja koko käsitteen käyttöä alettiin vähitellen välttää. Purkaminen kuitenkin jatkui. Ilmiö oli Pohjoismaiden laajuinen, ja sen tunnistaminen johti laajaan Pohjoismainen puukaupunki -projektin suojeluhankkeisiin. Vilhelm Helander ja Mikael Sundman osoittivat saneerauksen ongelmallisuuden Suomessa kirjoissaan Saneeraus suomalaisessa kaupungissa (1972) sekä Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista (1970).

Kirkkonummen seurakuntatalo. Kuva: Olli-Paavo Koponen.

 

Vaihtoehdoksi epäonnistuneelle elementtirakentamiselle esitettiin historiallisten kaupunkien täydennysrakentamista. Siinä käyttämätön rakennusoikeus pyrittiin osoittamaan tonttien rakentamattomiin kohtiin tai piharakennusten paikalle niin, että arvokkaimmat vanhat rakennukset pystyttiin säilyttämään. Suunnitellut täydennysrakennukset sovitettiin historialliseen ympäristöönsä arkkitehtonisin keinoin ottamalla niiden pohjaksi ympäröivien rakennusten mittakaava, massoittelu, värit, materiaalit, jatkuvat linjat ja aukotusperiaatteet.

Täydennysrakentaminen suojelustrategiana tuotti lukuisia onnistumisia, joita julkaistiin mm. Arkkitehti-lehdessä ja Ympäristöministeriön julkaisuissa, kuten kirjoissa Maire Mattisen Puukaupunkien suojelu (1985) ja Elmar Badermannin Täydennysrakentaminen vanhassa ympäristössä (1990). Täydennysrakentamisen käsitteestä tuli käyttökelpoinen ja siihen liittyi lähinnä positiivisia mielleyhtymiä.

Tapiolan uimahalli Espoossa. Kuva: Olli-Paavo Koponen.

 

Ajatukset urbanismista ovat muuttuneet merkittävästi. Liike keskustoista kohti lähiöitä on kääntynyt päinvastaiseksi ja viimeiset pari vuosikymmentä on keskusteltu yhä useammin kaupunkien tiivistämisestä, milloin viihtyisyyden milloin urbaanin elintavan tai kestävän kehityksen näkökulmista. 2000-luvun alussa Helsinkiin rantautui maailmalta ajatus lähiöiden renessanssista, ja siinä yhteydessä täydennysrakentamisen käsite otettiin keskeiseksi osaksi kaupunkisuunnittelun käsitteistöä. Samalla käsitteen merkitys muuttui olennaisesti. Nyt tavoitteeksi tuli täydentäminen määrää lisäämällä. Enemmän rakennuksia samalle alueelle tarkoitti enemmän asukkaita. Se puolestaan tarkoitti tehokkaampaa palvelurakenteen ja infrastruktuurin hyödyntämistä, ja kaiken kaikkiaan vajaakäyttöisen tilan poistamista kaupungista.

Historiallisten kaupunkien suojelua tukevalla täydennysrakentamisella on kantasanoina täydellinen, täydentyminen, tulla täydellisemmäksi (Suomen perussanakirja, 2001). Kaupunkisuunnittelun omaksumassa täydennysrakentamisessa kantasana on sen sijaan ennemmin täysi, jossa on suurin mahdollinen määrä siihen mahtuvaa sisältöä (Wikisanakirja, viitattu 26.9.2020). Kaupunkisuunnittelussa tavoiteltu kaupungin tiivistäminen ja eheyttäminen on välttämätön osa ilmastomuutoksen vastaista kamppailua ja näin ollen käsite täydennysrakentaminen on yhä helppo mieltää positiiviseksi toiminnaksi. Sen merkitys on kuitenkin muuttunut tässä uudessa kontekstissaan merkittävästi ja tällaisen uuden merkityksen saanut täydennysrakentaminen voi jopa uhata vanhojen rakennusten ja kaupunginosien tunnistettuja arvoja. Lähiöitä ympäröivät viheralueet on esitetty joutavina pusikoina, joiden tilalle voi rakentaa tehokkaasti asuntoja ja pienempiä, mutta laadukkaampia puistoja.

Asuintaloja Helsingin Meri-Rastilassa. Kuva: Olli-Paavo Koponen.

 

Tällä hetkellä kaikkien Suomen suurimpien kaupunkien kaupunkisuunnittelua käsitteleviltä nettisivuilta löytyy pitkälti toisiaan vastaavia määritelmiä täydennysrakentamisesta. Espoon kaupungin sivuilla kerrotaan mm., että: ”Täydennysrakentamisella tarkoitetaan rakentamista olemassa olevien rakennusten yhteyteen tai niiden lähistölle. Tällöin voidaan ottaa käyttöön nykyisten kaavojen tyhjiä tontteja tai tehdä kaavamuutoksia.” Mitään mainintoja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennettujen ympäristöjen säilymistä tai tukemista edistävään rakentamiseen ei löydy.

Täydennysrakentamisen käsite muuttuminen ja laajeneminen ei pysähtynyt vielä tähän. Uusimpana ilmiönä on ns. purkavan täydennysrakentamisen omaksuminen osaksi kaupunkien kehittämistä koskevaa keskustelua. Hyvillä paikoilla sijaitsevien väljien ja matalien, peruskorjausikään tulleiden lähiöiden epäkiitollisen korjaamisen sijaan niiden purkaminen ja korvaaminen tehokkaammalla rakentamisella on muodostunut houkuttelevaksi vaihtoehdoksi. Tämä toiminta on nimetty purkavaksi täydennysrakentamiseksi. Sille löytyy ekologisia ja kaupunkitaloudellisia perusteita, kuten säilytettäviksi valikoituvien rakennusten korjausten rahoitus, tehokkaampi julkisen liikenteen palveluverkon hyödyntäminen ja viheralueita säästävä lisärakentaminen.

Lehtisaaren ostoskeskus Helsingissä. Kuva: Olli-Paavo Koponen.

 

Purkavasta täydennysrakentamisesta on kirjoitettu viime aikana paljon, mm. Helsingin Meri-Rastilan yhteydessä. Kiinteistöjen arvon kehitys ei ollut siellä omistajia tyydyttävää. 1980-luvun postmodernistinen arkkitehtuuri ei enää puhuttele ja kaiken lisäksi alueelle on keskittynyt huomattavan paljon maahanmuuttajia. Ajankohtaisen peruskorjauksen sijaan on alueelle valikoitumassa osittainen purkavan täydennysrakentamisen strategia, jolla saataisiin toivottavasti selätettyä kaikki havaitut epäkohdat. Lisäoikeutuksena on pidetty kaupunkiekologisia tekijöitä.

Arkkitehdeille on järjestetty purkavaan täydennysrakentamiseen tähtääviä suunnittelukilpailuita, ja Valtioneuvosto on jopa julkaissut asiaa sivuavan mietinnön (Oikeusministeriön mietintö 16/2018: Asunto-osakeyhtiöiden purkavan uusrakentamisen helpottaminen turvallisesti, ennakoitavasti ja tehokkaasti). Purkavan täydennysrakentamisen ympärillä käytävän keskustelun argumentointi muistuttaa hämmentävän paljon 1960- ja 70-lukujen vaihteen keskustelua puukaupunkien saneeraamisesta. Suurin ero on se, että kirosanaksi muodostunut saneerauksen käsite on korvattu positiivisilla mielleyhtymillä ladatulla täydennysrakentamisella. Toinen suuri ero tietenkin purku-uhan kohteena olevissa rakennuksissa ja alueissa. Nyt ollaan poistamassa sitä elementtirakenteista kerrostumaa, joka itse korvasi vanhat puutaloalueet. Täydennysrakentamisen käsite on kiertänyt viidessä vuosikymmenessä täyden kierroksen ja muuttunut sen kuluessa vastakohdakseen.

Kulosaaren ostoskeskus Helsingissä. Kuva: Olli-Paavo Koponen.

 

Rakennetun kulttuuriympäristön vaalijat ovat heränneet purkavan täydennysrakentamisen muodostamaan uhkaan 1960-luvulta rakentuneen pohjoismaisen hyvinvointivaltion varhaisille rakennuksille ja alueellisille kokonaisuuksille. Lähiöitä ja ostoskeskuksia puretaan, kouluja ja paikalliskirjastoja lakkautetaan, neuvola- ja terveydenhoitopalveluita keskitetään. Museoviraston sivuilta löytyy mainio Rakennettu hyvinvointi -sivusto, missä tähän viimeiseen syklisen rakennussuojelun kehityksen vaiheeseen pureudutaan. Uusi kierros kaupunkiemme rakennussuojelussa on alkanut.

Oheisissa kuvissa pääkaupunkiseudulla sijaitsevat kohteet ovat olleet viimeisen parin vuoden aikana purkamista koskevan keskustelun kohteina. Arkkitehtuuriltaan kohteet ovat korkeatasoisia ja ympäristöönsä juurtuneita. Niille kaikille on yhteistä huono fyysinen kunto. Odotettavissa olevien korkeiden korjauskustannusten lisäksi varsinaiseen purku-uhkaan ovat johtaneet muut ensisijaiset syyt.

Puhoksen ostoskeskus Helsingin Itäkeskuksessa. Kuva: Olli-Paavo Koponen.

 

Otaniemen Täffä, eli Teknologföreningen sijaitsee nykyisin opiskelijarientojen kannalta väärässä paikassa. Tilalle on ajateltu asuinkerrostaloja purkavan täydennysrakentamisen periaatteiden mukaan. Kirkkonummella seurakunnan toiminta on muuttunut toisenlaiseksi seurakuntakeskuksen rakentamisen jälkeen. Uusimman tiedon mukaan rakennukselle ollaan hakemassa purkulupaa. Tapiolan uimahallille kuuluu sen sijaan parempaa. Kaupunki on juuri päättänyt vuosien riitelyn jälkeen korjauttaa rakennuksen. Suuremman uimahallin tarve tyydytettäneen jossain muualla. Meri-Rastilassa kiinteistöjen arvo on kehittynyt liian hitaasti, eikä asukasrakennekaan ole alueellisen eriarvoistumisen kannalta toivotun kaltainen. Kaavoituksella pyritään nostamaan rakennustehokkuutta purkavan täydennysrakentamisen hengessä.  Lehtisaaren ja Kulosaaren ostoskeskusten sijainti ja koko ovat ristiriidassa nykyisten kaupallisten konseptien kanssa. Tilalle on visioitu uusia asuinkerrostaloja. Puhoksen ostoskeskus on aikansa merkittävimpiä ja myöhempien laajennusvaiheidensa ansiosta myös poikkeuksellisen suuri. Arvokkaimmaksi arvioitu vanhin osa säilytettäisiin nykyisten suunnitelmien mukaan. Uudemmat osat purettaisiin tehokkaamman rakentamisen tieltä. Katajanokan Amiraalinkatu 2:n asuntojakauma oli vääränlainen. Tilalle on jo rakennettu kuvassa näkyvä, aikaisempaa useampia asuntoja sisältävä uudisrakennus.

Amiraalinkatu 2:n asuintalo Helsingin Katajanokalla. Kuva: Olli-Paavo Koponen.

 

Laadukkaan arkkitehtuurin ajautuminen purkukuntoon alle puolessa vuosisadassa on rakennussuojelun ajankohtainen ja laaja tragedia. Tätä pahaa oloa helpottamaan on löytynyt kauniilta kuulostava purkavan täydennysrakentamisen käsite. Tuloksena on hyväksyttävän ratkaisun sijaan vain ongelmallista viherpesua. Saamme toki kaivattuja, hyvien kulkuyhteyksien varrella sijaitsevia asuntoja puistoja uhraamatta, mutta samalla arkkitehtonisen, kulttuurisen ja sosiaalisen kestävyyden ja ajallisen kerroksellisuuden kannalta olennaisia kohteita menetetään lopullisesti.

 

Artikkelin kirjoittaja Olli-Paavo Koponen on arkkitehtuurin historian professori Tampereen yliopistossa.

 

 

Lähteitä ja lukuvinkkejä

  • Badermann, Elmar 1990. Täydennysrakentaminen vanhassa ympäristössä. Ympäristöministeriö, Helsinki.
  • Helander, Vilhelm ja Sundman, Mikael 1970. Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista 1970. WSOY, Porvoo.
  • Helander, Vilhelm ja Sundman, Mikael 1972. Saneeraus suomalaisessa kaupungissa. Asuntohallitus, Helsinki.
  • Kalakoski, Iida; Huuhka, Satu ja Koponen, Olli-Paavo 2020. From obscurity to heritage: Canonisation of the Nordic Wooden Town. International Journal of Heritage Studies, 26 (8), 790–805. DOI: 10.1080/13527258.2019.1693417. https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/13527258.2019.1693417
  • Kalakoski, Iida 2020. Uhkaavatko ongelmalähtöiset käsitteet modernia rakennusperintöä? Versus. https://www.versuslehti.fi/kriittinen-tila/uhkaavatko-ongelmalahtoiset-kasitteet-modernia-rakennusperintoa/
  • Koponen, Olli-Paavo 2006. Täydennysrakentaminen – Arkkitehtuuri, historia ja paikan erityisyys. TTY, Tampere.
  • Mattinen, Maire 1985. Puukaupunkien suojelu. Ympäristöministeriö, Helsinki.