Suomessa vallinnut pitkän taloudellisen nousukauden ja yhteiskunnallisen vapautumisen siivittämä riehakas optimismi päättyi loppuvuonna 1990 syvään lamaan ja ankaraan itsetutkiskeluun arkkitehtuurin perimmäisestä olemuksesta. Samalla tietoliikennetekniikan nopea kehitys ja niin kutsutun Nokia-Suomen synty ruokkivat kiinnostusta ilmaista edistyksellistä pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa viileän niukkailmeisen estetiikan keinoin. Tämä artikkeli tarkastelee 1990-luvun arkkitehtuurin suunnanmuutosta ja esittelee joitakin teoreettisia sysäyksiä Suomen arkkitehtuuriin 1990-luvulla ilmaantuneiden uusien piirteiden taustalla.
Kaustisten kansantaiteenkeskus (Rainer Mahlamäki / Kairamo–Lahdelma–Mahlamäki, yleinen arkkitehtuurikilpailu 1990, valm. 1997) Valokuva: Anni Vartola CC BY-SA 4.0
Arkkitehtuurin epäselvät kasvot
Suomen arkkitehtikunta oli 1990-luvun koittaessa kaksijakoisessa tilanteessa. Moderni liike oli jo pitkään kaivannut radikaalia sysäystä eteenpäin, mutta uuden impulssin tulosuunta oli epäselvä. Ulkomailta rantautunutta postmodernismia oli koko edellisen vuosikymmenen jääräpäisesti vieroksuttu etenkin sen kaupallisessa muodossaan ja räikeimmässä klassismivaikutteisessa ilmiasussaan. Monet keskusteluun ujuttautuneet postmodernit avaukset kuten arkkitehtuurin historiallisten kerrostumien vaaliminen, arkkitehtuurin moniaistisen kokemuksellisuuden arvostaminen ja kaavamaisen laatikkoarkkitehtuurin muoto-opillinen ravistelu koettiin kuitenkin tervetulleiksi.
Postmodernismin esittämään kritiikkiin vastattiin tunnustamalla kulttuuristen arvojen muutos ja arkkitehtuurin ideologinen pysähtyneisyys. Ratkaisu ei kuitenkaan ollut postmodernistisessa tyylissä, vaan siinä, että arkkitehtuurin tuli palata modernismin alkujuurille ja ikään kuin resetoida modernin arkkitehtuurin merkitys vaikkapa Alvar Aallon arkkitehtuuria tutkimalla [1]. Modernismin uudistamisen ohjelmalliseksi pääajatukseksi muotoutui se, että “postmodernismin ylöslämmitetyn seuranäytelmän” [2] sijaan tuli kirkastaa modernismin alkuperäistä ideaa ja kartoittamattomia sivupolkuja. [3]
Pieksämäen kulttuurikeskus Poleeni (Gullichsen–Kairamo–Vormala Arkkitehdit Ky, yleinen arkkitehtuurikilpailu 1982–83, valm. 1989) on näyttävä esimerkki siitä, kuinka toista maailmansotaa edeltävän ajan funktionalismia voitiin myös pitää suomalaisena perinnearkkitehtuurina. Postmodernit tuulet näkyvät välimerelliseen kulttuurihistoriaan liittyvillä viittauksilla, Aalto-sitaateilla ja muilla tunnelmatekijöillä. Valokuva: Anni Vartola CC BY-SA 4.0
Rauman virastotalo (Olli-Pekka Jokela ja Pentti Kareoja, yleinen arkkitehtuurikilpailu 1985–86, valm. 1992). Uusfunktionalistinen arkkitehtuuri näyttää hätkähdyttävän autenttiselta. Sisällä on sovellettu 1990-luvulla suosittua tapaa tuoda kaupunkiympäristön yksityiskohtia kuten puistonpenkkejä, katuopasteita ja kiveyksiä sisäkaduiksi kutsuttuihin kulkutiloihin. Valokuva: Anni Vartola CC BY-SA 4.0
Hajaannuksesta hiljaisuuteen ja modernismin unohdettuun ytimeen
Juhani Pallasmaan essee “Rakennustaiteen rajat – kohti hiljaisuuden arkkitehtuuria” (1990) tulkitsi vuosikymmenen vaihteen arkkitehtuurissa vallinneen hajaannuksen ja elinvoimattomuuden ilmapiirin eräänlaiseksi fukuyamalaiseksi Suuren Utopian lopuksi arkkitehtuurin suuressa kertomuksessa. Toinen modernismi olisi paikka- ja tilannetietoinen asenne, joka huomiohakuisuuden sijaan puhuttelisi pidättyväisen ja harkitun muodon, autenttisten materiaalien ja tilanne- ja kulttuurisidonnaisen asenteensa välityksellä. Keskeistä oli arkkitehtuurin autonomian palauttaminen: kahleet tekno-ekonomisiin järjestelmiin ja kuvitteellisen ‘suuren yleisön’ miellyttämiseen oli katkottava. [4]
Harkitun pidättyväisen muotokielen ihanne saa tukea ulkomaisilta arkkitehtuurikriitikoilta. Muun muassa The Architectural Review -julkaisun Cool Helsinki School -teemanumero maaliskuussa 1990 osoitti varauksettoman ihailunsa suomalaisille arkkitehdeille, jotka olivat sinnikkäästi torjuneet postmodernismin invaasion ja kyenneet uudistautumaan yhdistämällä modernismille perinteisen rationalismin postmodernismille ominaiseen aistillisuuteen. [5]
Ajatus arkkitehtuurin autonomian palauttamisesta saa puolestaan vastakaikua 1970-luvun yhdysvaltalaisesta ja italialaisesta, postmoderniin arkkitehtuuriajatteluun kuuluvasta avantgardesta ja dekonstruktivismista. Vuoden 1988 Deconstructivist Architecture -näyttely [6] ja sitä seuranneet seminaarit ja julkaisut kannustivat tulkitsemaan filosofi Jacques Derridan ja filosofi Gilles Deleuzen hengessä arkkitehtuuria omalakisena merkkikielenä ja kyseenalaistamaan modernismin opinkappaleet yhteiskunnan palvelemisesta, muodon puhtaudesta tai tilan ja toiminnan suhteesta. Dekonstruktivismissa arkkitehtoniset peruskäsitteet kuten seinä, lattia, katto, tila tai paikka määriteltiin uudelleen. “Tunkeutumalla arkkitehtuurin kielen sisäiseen maailmaan, paljastamalla sen muotorakenteen tila, yhteydet ja heijastukset ja edelleen etenemällä merkkikerrostumien läpi alkuperään tavoitetaan ehkä urfenomen, oleellinen muodosta”, kirjoitti arkkitehti Ilmo Valjakka [7].
Jännitteistä kollaasiarkkitehtuuria
Modernistisen peruslaatikon räjäyttämisen, postmodernistisen yksilökeskeisuuden ja arkkitehtuurin kokemuksellisuuden yhdistelmä tuotti estetiikkaa, joka toi mieleen 1920-luvun venäläisen konstruktivismin tai platonisten muotojen törmäysleikin – toisaalta ilmaisu saatettiin palauttaa 1930-luvun kurinalaiseen funktionalismiin tai antaa vapautua uuden tietokoneavusteisen suunnittelun mahdollistamiin rajattoman fantastisiin ja oudon, jopa väkivaltaisen sattumanvaraisiin koordinaatistoihin. [8] Uuden elektronisen ajan arkkitehtuurin paradigma [9] kyseenalaisti arkkitehtuurin perinteisen yhden totuuden eetoksen – yhden pääajatuksen, yhden päänäkymän, yhden arvojärjestelmän, yhden perimmäisen merkityksen. Seinä saattoi sekä peittää että paljastaa ja taipua katoksi, uutuus kääntyä pastissiksi, pinta irrota massasta, turvallisuuden tunne vaihtua kauhuksi, sisäinen työntyä ulos, valo paljastaa toiseuden.
Suomen rakennustaiteen museon näyttely- ja luentotoiminta – esimerkiksi Daniel Libeskindin (1980), Zaha Hadidin (1988) ja Frank Gehryn (1989) näyttelyt [10] – sekä Alvar Aalto -symposiumit tuottivat tässä suhteessa 1990-luvun uusiutumiselle merkittäviä aatteellisia impulsseja. Yksittäiset rakennussuunnitelmat eivät Suomessa kuitenkaan olleet teoreettisia, vaan lähinnä vain peilasivat kansainvälisen arkkitehtuurin tyyli- ja aatevirtauksia. Jälkimodernin arkkitehtuurikäsityksen kirkkaimpia ilmentymiä tässä suhteessa ovat Tiedekeskus Heureka (Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen – Komonen, yleinen arkkitehtuurikilpailu 1985–86, valm. 1989), Kolinportin liikenneasema Juuassa (Juhani Katainen ja Olavi Koponen, kutsukilpailu 1990, valm. 1992), Siilinjärven uimala ja vapaa-aikakeskus (Esa Laaksonen, yleinen arkkitehtuurikilpailu 1988, valm. 1992), Valtion pelastuskoulu ja asuntola Kuopiossa (Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen – Komonen, yleinen arkkitehtuurikilpailu 1985–86, valm. 1992) sekä Raision kirjasto-auditorio (Hannu Tikka / Arkkitehtityöhuone Artto–Palo–Rossi–Tikka, yleinen arkkitehtuurikilpailu 1995–96, valm. 1999). Väkevimmillään umpinaiset ja lasiset osat ikään kuin puskivat kohti toisiaan ja purskauttivat törmätessään esiin kierteitä, vinolinjoja, kallistumia ja ulos sojottavia piikkejä; hiljaisimmillaan puhtaaksi valettu betoniseinä vain hieman kaartui; maltillisimmillaan arkkitehtuuri oli geometrinen kollaasi, jossa eri toiminnot oli sommiteltu omiin tilakappaleisiinsa.
Siilinjärven uimala ja vapaa-aikakeskus (Arkkitehtitoimisto Esa Laaksonen Oy, yleinen arkkitehtuurikilpailu 1988, valm. 1992). Arkkitehtuuri pohjautuu puhtaiden perusmuotojen kohtaamisesta syntyvään leikkiin. Valokuva: Anni Vartola CC BY-SA 4.0
Valtion pelastuskoulu ja asuntola Kuopiossa (Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen – Komonen, yleinen arkkitehtuurikilpailu 1985–86, valm. 1992). Arkkitehtuurin määrätietoinen järkähtämättömyys ja selkeys viestivät pelastajilta edellytettyä varmaotteisuutta, ripeyttä, harkitsevaisuutta ja päättäväisyyttä. Valokuva: Anni Vartola CC BY-SA 4.0
Suomalaisen arkkitehtuurin uusi kuva
Modernismi-postmodernismi-murroksen ohella 1990-luvun arkkitehteja hämmensi suunnittelun tietokoneistuminen sekä Suomen nopea muutos varovaisesta YYA-Suomesta vapautuvien markkinoiden hullaannuttamaksi tietoliikenneteknologian suurvallaksi. Neuvostoliiton romahtaminen vuonna 1991, EU-jäsenyys 1995 ja IT-alan nopea kasvu työllistivät CAD-työasemat teknologiakylillä ja business parkeilla. Ovea Eurooppaan oli raotettu jo vuonna 1985, kun EU-direktiivi arkkitehdin tutkinnon vastavuoroisesta tunnustamisesta vapautti eurooppalaiset arkkitehdit työskentelemään missä tahansa Euroopan talousalueen valtiossa ja avasi uusia koulutus- ja työmahdollisuuksia myös suomalaisille. Suomen ensimmäinen arkkitehtuuripoliittinen ohjelma 1998 halusi edistää arkkitehtuurimme kansainvälistä kilpailukykyä muun muassa lisäämällä kansainvälistä tiedottamista ja perustamalla pätevyyden osoittava arkkitehtisuunnittelijarekisteri.
Uudella tavalla sähköistävä kansainvälinen kilpailutilanne lisäsi painetta päivittää suomalaisen arkkitehtuurin julkikuva. Kansainvälistä vertailukelpoisuutta korostettiin muun muassa julkaisemalla uusia teoksia Suomen arkkitehtuurista ja kutsumalla kansainvälisiä arkkitehteja osallistumaan tiiviimmin rakennetun ympäristömme kehittämiseen. Esimerkiksi Helsingin nykytaiteen museon arkkitehtuurikilpailu syksyllä 1992 avattiin Pohjoismaista ja Baltiasta kotoisin oleville arkkitehdeille, mutta lisäksi mukaan kutsuttiin neljä kansainvälisesti tunnustettua, mutta museoiden suunnittelijoina täysin kokematonta arkkitehtia: Coop Himmelblau Wolf D. Prix ja Helmut Swiczinsky Itävallasta, Alvaro Siza Portugalista, Kazuo Shinohara Japanista ja Steven Holl Yhdysvalloista. Kilpailuehdotuksia jätettiin 516 kappaletta, joista vuonna 1993 valittiin toteutettavaksi yhdysvaltalaisen Steven Hollin ehdotus Chiasma.
Symbolisempi esimerkki arkkitehtuurimme kansainvälisyydestä on Helvetinkolu-paviljonki Sevillan maailmannäyttelyssä 1992 (yleinen arkkitehtuurikilpailu 1989). Puisen ‘Kölin’ ja teräsrakenteisen ‘Koneen’ välinen leuat loksauttava törmäys räväytti kerralla näkyviin aikaansa seuraavan nuoren polven arkkitehtien ennakkoluulottomuuden tutkia suomalaisen kulttuurin olemusta modernin ja perinteisen välisellä akselilla ja tehdä tulkinnastaan kursailemattoman veistoksellista ja kuvauksellista arkkitehtuuria.
Suomen arkkitehtuuria käsitteleviä, etenkin kansainväliselle yleisölle suunnattuja katsauksia viime vuosisadan lopulta. Vasemmalta oikealle: Suomalainen arkkitehtuuri 1900-luvulla – Finnish Architecture in the 20th Century (1985), Suomalainen rakennustaide – Modern Architecture in Finland (1987), An Architectural Present: 7 Approaches – Arkkitehtuurin nykyhetki: 7 näkökulmaa (1990), New Finnish Architecture (1996), Suomalaista puuarkkitehtuuria 1990–1999 (1998), Finnish Architecture 1994–1999 (1999) sekä 20th-century Architecture: Finland (2000). Kollaasi: Anni Vartola CC BY-SA 4.0
Helvetinkolu, Expo’92, Sevilla, Espanja (Juha Jääskeläinen, Juha Kaakko, Petri Rouhiainen, Matti Sanaksenaho ja Jari Tirkkonen (kilp. 1989, valm. 1992). Kuva kilpailuehdotuksen pienoismallista © Arkkitehtuuri- ja designmuseo 2013.
Avaruusristikoita, kaksoislasijulkisivuja – ja puuta
Suomi-kuvan uudelleenarviointi näkyy erityisen selkeästi 1990-luvulla rakennetuissa toimistotaloissa ja lentoasemissa. Rovaniemen lentoasema (Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen–Komonen, 1992) hylkäsi lapineksotiikan ja tarjosi kasvavalle matkailijajoukolle rautaisen laatikon ja kaksi taideinstallaatiota, jotka visualisoivat pohjoisen napapiirin ja maan vuotuisen matkan auringon ympäri. Helsinki-Vantaan T2-terminaalin kaksivaiheinen laajennus (Pekka Salminen, 1996–1999) teki lentomatkustamisesta kokonaisvaltaisen viihtymiskokemuksen: ilmavat lasi-teräsrakenteet saivat kolmiomuotoa toistavat sisätilat tulvimaan valoa.
Nokian pääkonttori Espoossa (Arkkitehtitoimisto Helin & Siitonen, kutsukilpailu 1983, valm. 1997) muodostui informaatioajan mallimaaksi nousevan Suomen symboliksi. Runsaalla lasin käytöllä haluttiin edistää vuorovaikutteisuutta, avoimuutta ja kohtaamisia. Itsevarminta teräs-lasi-arkkitehtuuria esiteltiin Sanomatalossa (Arkkitehtitoimisto Sarc, kutsukilpailu 1995, valm. 1999), jonka taidokkaat kaksoislasijulkisivut näyttivät lehtitalon sykkeen helsinkiläisille 24 tuntia vuorokaudessa, mutta jota kriitikot moittivat irrallisuudesta suhteessa ympäröivään kaupunkirakenteeseen.
Vuoden 1992 maailmannäyttelypaviljonki Helvetinkolu oli kuitenkin jo osoittanut, että metsäiselle Suomelle ominaisinta muotokieltä puhuttiin sittenkin puulla. Kansallinen puurakentamisohjelma käynnistettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1994; samana vuonna alkoi kansainvälinen puuarkkitehtuurin maisteriohjelma Wood Program silloisessa Teknillisessä korkeakoulussa. Metsätietokeskus Lusto Punkaharjulla (Ilmari Lahdelma, Rainer Mahlamäki ja Juha Mäki-Jyllilä, yleinen arkkitehtuurikilpailu 1990–91, valm. 1994) joutui tukeutumaan betoniin runkomateriaalina, mutta jätti rakennusmateriaalit rehellisesti paljaiksi.
Kaustisten kansantaiteenkeskus (Rainer Mahlamäki ja Ilmari Lahdelma, yleinen arkkitehtuurikilpailu 1990, valm. 1997) yhdisti puun graniittiin: suuri kulttuuritalo istutettiin keskipohjalaiseen kirkonkylään upottamalla osa tiloista kalliorinteeseen ja pilkkomalla loput tilaohjelmasta puupintaisiksi tilakappaleiksi. Paljaan kiven, betonin, puun, ramppien ja tilasarjojen yhdistelmä oli juhlava ja kansallishenkinen olematta mystifioivalla tavalla kansanomainen. Osuva esimerkki jälkimodernin arkkitehtuurin suhteesta paikallisiin rakennusperinteisiin ja kansanrakentamisen muotokieleen on myös Kuhmon pieni kulttuurikeskus Juminkeko (Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen–Komonen, 1999), joka kierrätti paikalla sijainneen, 1950-luvulla rakennetun Metsähallituksen entisen piirikonttorin minimalistiseksi, hirsipilareiden kannattamaksi, turvekattoiseksi puurasiaksi. Arkkitehtuurimme 1990-luvun ihanteet – ainutkertaisuus, tarkoituksenmukaisuus, selkeys ja autenttisuus – ja suomalaisen rakennuskulttuurin perinteiset hyveet löysivät uuden vuosituhannen koittaessa vihdoin toisensa.
Infokeskus Korona, Helsinki (ARK-House arkkitehdit, kutsukilpailu 1996, valm. 1999). Helsingin yliopiston kehittyvän kampusalueen uusi tiedekirjasto kuvastaa perinteisen yliopistokirjaston toiminnallista muutosta. Sininen sylinteri sisältää myös hallinto- ja oppimistiloja, kohtaamis- ja lukupaikkoina toimivia talvipuutarhoja ja muodostaa tärkeän maamerkin. Kaksoislasijulkisivun läpi tulvivan auringonvalon määrää säädellään 1990-luvun muotiaiheeksi muodostuneilla puuritilöillä ja -säleiköillä. Valokuva: Harri Viljamaa CC BY-SA 4.0
Heikkinen & Komonen. Kulttuurikeskus Juminkeko, Kuhmo, 1999. Kalevalaan ja karjalaiseen kulttuuriin keskittyvää kulttuuritalo on tutunoloinen ja kansankielinen olematta kansallisromanttinen. Valokuva: Anni Vartola CC BY-SA 4.0
Artikkelin kirjoittaja, TkT Anni Vartola, toimii arkkitehtuurin teorian vanhempana yliopistonlehtorina Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksella.
___________________________________
Viitteet
[1] Norri, 1979; Mikkola, 1981; Mäkinen et al., 1985.
[2] Pietilä, 1983, 75.
[3] Pietilä, 1984.
[4] Pallasmaa, 1990.
[5] Davey et al., 1990, 28-29.
[6] Johnson and Wigley, 1988.
[7] Valjakka, 1988.
[8] Valjakka, 1988; Verwijnen, 1988; Bonsdorff, 1989; Ahlava, 1999.
[9] Eisenman, 1996.
[10] Pietilä, 1982; Pallasmaa, 1986; Friman, 1990.
Lähteet
Ahlava, Antti. Kauhun arkkitehtuurin jälkeen [Beyond architecture of horror]. Arkkitehti 5/1999, s.18-25.
Bonsdorff, Pauline von. Poissaolon metafysiikka: Dekonstruktiosta. Arkkitehti 3 /1989, s.34-37.
Davey, Peter, Colin St John Wilson, Richard Weston, Marja-Riitta Norri & J. M. Richards. Cool Helsinki School. The Architectural Review, 3 March 1990, s.27-77.
Eisenman, Peter. Visions’ unfolding: Architecture in the age of electronic media (1992). Teoksessa Theorizing a New Agenda for Architecture – An Anthology of Architectural Theory 1965-1995, toim. Kate Nesbitt. New York: Princeton Architectural Press 1996, s.556-561.
Friman, Kimmo. “Karppi kuivalla maalla”. Arkkitehti 1 /1990, s.20-21.
Gullichsen, Kristian. ”Pieksämäen kulttuurikeskus. Suunnitelma”. Arkkitehti 8/1985, s.66-67.
Gullichsen, Kristian. ”Kulttuurikeskus Poleeni, Pieksämäki”. Arkkitehti 8/1989, s.44-46.
Heikkinen, Mikko ja Markku Komonen. “Rovaniemen lentoasema”;. Arkkitehti 6/1990, s.40-42.
Heikkinen, Mikko ja Markku Komonen. “Valtion pelastuskoulu ja asuntola, Kuopio”. Arkkitehti 1/1993, s.24-32.
Heikkinen, Mikko ja Markku Komonen. “Juminkeko, Kuhmo”. Arkkitehti 6/1999, s.34–37.
Huttunen, Hannu, Markku Erholz ja Pentti Kareoja “Infokeskus Korona, Helsinki”. Arkkitehti 6/1999, s.26-31.
Johnson, Philip & Mark Wigley. 1988. Deconstructivist Architecture. Toim. James Leggio. New York: The Museum of Modern Art.
Jääskeläinen, Juha; Juha Kaakko, Petri Rouhiainen, Matti Sanaksenaho, Jari Tirkkonen. “Helvetinkoulu / Suomen paviljonki Sevillan maailmannäyttelyssä”. Arkkitehti 4–5/1992, s.40-46.
Laaksonen,Esa. “Siilinjärven uimala ja vapaa-aikakeskus, Siilinjärvi”. Arkkitehti 1/1993, s.16-21.
Mahlamäki, Rainer. “Kansantaiteenkeskus, Kaustinen”. Arkkitehti 2/1998, s.24-29.
Mukala, Jorma. “Ideologiapeli: Arkkitehtuurin tilannekatsaus”. Arkkitehti 6/1999, s.18-25.
Mikkola, Kirmo, ed. 1981. Alvar Aalto vs. the Modern Movement / Alvar Aalto ja modernismin tila. Helsinki: Rakennuskirja Oy.
Norri, Marja-Riitta. “Alvar Aalto -symposium. Jyväskylä 1.–3.7.1979”. Arkkitehti 5–6 /1979, s.24-30.
Pallasmaa, Juhani. “Frank O. Gehry – myöhäismoderni anarkisti”. Arkkitehti 5 /1986, s.24-35.
Pallasmaa, Juhani. “Rakennustaiteen rajat – kohti hiljaisuuden arkkitehtuuria”. Arkkitehti 6/1990, s.26-39.
Pietilä, Reima. “Kahdeksan tapaa päästä laatikkoarkkitehtuurista”. Arkkitehti 2 /1979, s.39-41, 50.
Pietilä, Reima. “John Hejduk ja modernin arkkitehtuurin autenttisuuden mittaluvut”. Arkkitehti 4–5/1982, s. 30-31.
Pietilä, Reima. “Kaamoslukemista”. Arkkitehti 1 /1983, s.74-77.
Pietilä, Reima ja Raili. “Päiväkoti Taikurinhattu”. Arkkitehti 8 /1984, s.22-31.
Salminen, Pekka. “Helsinki-Vantaan lentoasema, keskiterminaalin 1. vaihe”. Arkkitehti 3/1996, s.26-35.
Salminen, Pekka. “Avaruusristikon alta yläilmoihin”. Arkkitehti 1/2000, s.40-45.
Salokorpi, Asko, toim. 1985. Classical tradition and the Modern Movement. The 2nd International Alvar Aalto Symposium, 6–8 August 1982. Helsinki: Finnish Association of Architects, Museum of Finnish Architecture, Alvar Aalto Museum.
Siikala, Antti-Matti. “Lehtitalon syke kohtaa kaupungin”. Arkkitehti 1/2000, s.64-69.
Valjakka, Ilmo.”Todellisuuden ikuinen tulkinta. Dekonstruktio – arkkitehtuuri”. Arkkitehti 6/1988, s.81-82.
Verwijnen, Jan. “Rem Koolhaas and Office for Metropolitan Architecture OMA”. Arkkitehti 5/1988, s.30-43.