Vuonna 2008 kirjoitin artikkelin Museoviraston rakennusosaston aikakauskirjaan uudemman rakennuskannan tunnistamisen ja arvottamisen haasteista[1]. Artikkelin lähtökohtana oli se, että rakennusperinnön tunnistamisessa on painotettu havainnointia, joka on edeltänyt varsinaista tutkimuksellista, kontekstualisoivaa analyysiä. Havainnoinnin arvottamisperusteet ja kriteeristö ovat puolestaan painottaneet tulkitsijan ja kohteen ajallista etäisyyttä, niin että kohteelle on muodostunut ikää, harvinaisuutta sekä säilyneisyyttä. Kriteeristö on samalla korostanut rakennuskannan tunnistettavia ominaisuuksia.
Epämääräisellä termillä ”uudempi rakennuskanta” on kulttuuriympäristökontekstissa tarkoitettu neljän vuosikymmenen ikään ehtinyttä arkkitehtuuria. Tämä on määritelty tunnistamisen edellyttämäksi kestoksi, tai kuten esim. Kontula-selvityksessä on tiivistetty: ”uudemman arkkitehtuurin arviointi on tehtävänä sekä ajankohtainen että vaikea. 1960-luvun aluerakentamisen kulttuurihistoriallinen arvo on suureksi osaksi vielä avoinna oleva kysymys. Osasyynä on ollut puuttuva etäisyys. Ollakseen kulttuurihistoriallisesti arvokas tai merkittävä, rakennuksen on oltava yleensä vähintään 40 vuoden ikäinen”[2]. Keskeinen perusta tälle 40 vuoden tulkintaetäisyydelle on sisäänrakennettu kohteen saavuttama ylisukupolvisuuden idea. Tähän liittyvä ajatus yhteisesti peritystä ja tämän johdosta vaalitusta, säilytetystä ja tietoisesti tuotetusta julkisesti noteeratusta kulttuuriympäristöstä, joka kuuluu kaikille sukupolville ennen, nyt ja tulevaisuudessa, on kulttuuriperintömäärittelyn itseisarvoisessa keskiössä.
Ongelma muodostuu siitä, että kun tämä tulkitsijan ja kohteen välisen etäisyyden ja tästä muodostuvan havainnon ensisijaisuuteen perustuva tunnistamisen kriteeristö otetaan lähtökohdaksi uudemman kulttuuriympäristön arvojen havainnoinnissa. Kriteerit eivät suosi varsinkaan teollisen, pitkälle standardoidun massatuotannon myötä syntyneen rakennuskannan tunnistamista. Arkkitehtuurissa tottumus määrääkin suuressa määrin visuaalista havainnointia, kuten Walter Benjamin on todennut.[3] Näin tunnistamisessa tottumuksella on suuri sija. Tottumus, joka on määrittänyt uudemman arkkitehtuurin tunnistamista, on ollut julkaisukynnyksen ylittäminen. Tämä puolestaan nostaa esiin esteettisiksi tulkittuja ominaisuuksia sekä suunnittelijan intention näkymistä arkkitehtuurissa. Useimmissa selvityksissä tunnistamisen lähtökohta ja siitä tehdyt johtopäätökset ovat olleet yhtenevät.[4]
Paradoksaalisesti se, joka on kaikkialla ympärillämme ja lähellämme, onkin tunnistamattominta. Tämä on tullut oireellisesti ilmi inventoinneissa, joissa tunnistamiselle hankalia kohteita kuvataan (ja samalla arvotetaan) ”oman aikansa tyypillisenä edustajana”, koskaan kuitenkaan avaamatta tyypillisyyden suhdetta tyyppiin tai määrittelemättä ”omaa aikaansa”. Kohteet nähdään lähtökohtaisesti määrittelemättömän modernisaatioprosessin kausaalisina tuotteina, joiden suunnittelijat eivät ole kyenneet ottamaan arkkitehtuurillaan etäisyyttä tähän prosessiin (ts. olemaan modernisteja).
Artikkelini tavoite oli purkaa havaintotunnistamisen ylivaltaa, ja tuoda esiin kontekstuaalisempaa näkökulmaa. Väline tähän on se, että prosessi käännetään päinvastaiseksi, jolloin mahdollisimman tarkoin analysoidun kriteeristön tulee edeltää havaintoa. Kriteeristö puolestaan pohjautuu ja määrittyy yhteiskunnan modernisaatioprosessi(e)n eri sektorien toiminnan ominaisluonteeseen ja kehitykseen, sekä tätä tukevan laajan tausta-aineiston jäsentämiseen. Päämääränä tulee olla diskurssien moneuden hyödyntäminen, jolloin käytettävät aineistot laajenevat perinteisen arkkitehtuuri- ja kulttuuriympäristötutkimuksen ulkopuolelle ja edesauttavat sekä mahdollistavat toistaiseksi tunnistamattoman tunnistamista. Samalla aineisto valottaa ja laaja-alaistaa rakennuskulttuurin ja tätä määrittävän kulttuuriympäristön eri osa-alueiden välisiä syy-seuraussuhteita.
Viime vuosikymmenen aikana Suomessa ollaankin siirrytty kohti kulttuurillisista prosesseista käsin tarkastelevaa kulttuuriympäristön tutkimusta. Moderni(smi)n synnyttämää rakennusperintöä on tutkittu entistä enemmän yhteiskunnallisten muutosten ja kulttuurihistoriallisten ilmiöiden näkökulmasta käsin, mikä on ilahduttavasti jalkautunut myös selvityksiin. Uutta tietoa suomalaisen hyvinvointivaltioarkkitehtuurin ja sen typologioiden kehityksestä kertovia selvityksiä on tullut runsain mitoin.
Tunnetuin esimerkki on Museoviraston 2010-luvun alussa aloittama Rakennettu hyvinvointi -hanke, jossa on kiinnitetty huomiota modernin rakennusperinnön tutkimuksen haasteellisuuteen ja tutkimuksen muuttamiseen ilmiöpohjaiseksi. Hankkeen tarkoituksena on tarkastella laaja-alaisesti kulttuuriympäristöjä yhteiskunnan kehityksen ja aikakaudelle tyypillisten ilmiöiden kautta.
Toinen hanke, jossa on hyödynnetty ilmiö- ja typologiapohjaista menetelmää, on Keski-Suomen modernin rakennusperinnön inventointi.[5] Hankkeessa jokainen yksittäinen inventointi tuotti tietokehykseen lisää kohteita ja näin lisää vertailuaineistoa. Menetelmällä inventointiaineistot tulivat kokonaisvaltaisemmiksi ja yhdenmukaisimmiksi. Lisäksi ilmiöpohjainen tutkimus mahdollisti kohteen arvon määrittelyn ja kohteiden keskinäisen vertailun tutkimuksen kautta.
Modernin kulttuuriympäristön kokonaisvaltainen arviointi on välttämättömämpää kuin koskaan, sillä samalla kun 40 vuoden pakotettu etäisyys on raahannut tämän rakennuskannan tunnistamista perässään[6], on sen edeltä jo ehditty purkaa runsain mitoin arkkitehtuuria.[7] Tämän johdosta hyvinvointivaltion ilmaisuvoimaisin arkkitehtuuri, eli esim. peruskoulun puitelain (1968), päivähoitolain (1973) ja kansanterveyslain (1972) myötä syntyneet pioneerikohteet on jo valtaosin ehditty purkaa, ennen kuin niitä on edes tunnistettu.
Vaikka tunnistamisen menetelmiä on kehitetty, keinot elementtirakentamisen ylisukupolviseen vaalimiseen ovat pitkälti tyrehtyneet aikakauteen ja rakennusmateriaaliin kiinnittyviin antipatioihin ja myytteihin.
Keskeisiä tarinallistamisyrityksiä on ollut väite lähiöiden rakennuttamisesta tilapäisiksi. Väitteen perustuksia valettiin vuonna 1996, kun Asuntoreformiyhdistyksen tilaisuudessa presidentti Mauno Koivisto muisteli:
Antti Pelkolan [Rakennuskunta Hakan toimitusjohtaja] kanssa oli puhetta, että millä näitä lähiöitä sitten joskus puretaan. Hän sanoi, että meillä insinöörit ovat ajatelleet, että silloin on kehitetty semmosia suuria leikkureita. Elementtitalot ovat kyllä purettavissa kohtuullisesti, kun saumat avataan ja teräkset leikataan.[8]
Pelkästään tilapäisyysperusteella olisi tietenkin voinut implisiittisesti kumota kaikki rakennuskantaan esitetty kritiikki, jolloin argumenttiketju olisi ”puretaan sitten kun on varaa parempaan”. Varaa parempaan on toistaiseksi ollut, koska purettujen rakennusten ikä on Suomessa keskimäärin viisikymmentä vuotta, toimisto- ja teollisuusrakennusten alle neljäkymmentä. Tällä hetkellä purku-uhan alla on jopa 1990-luvulla rakennettuja kerrostaloja.
Tulevaisuudesta kuitenkin kantautuu perusteita uhanalaisen rakennuskannan vaalimisen ylisukupolviseen silloittamiseen näköalattoman nykyhetken yli. Ympäristöministeriön Purkaa vai korjata? -tutkimusraportin korostama ajan funktiona esitettävä hiilijalanjälkivertailu, jossa hahmotetaan hiili-investoinnin takaisinmaksuaika, kyseenalaistaa purkavan uudisrakentamisen mielekkyyden, koska nykyhetken perusteella ei ole mitenkään varmaa, että rakennus on pystyssä enää siinä vaiheessa, kun se laskelmien mukaan muuttuisi vähähiilisemmäksi kuin sen tilalta purettu vanha rakennus.
Tutkimusraportin mukaan vanhan korjaaminen on paitsi kustannustehokkaampaa, myös vähäpäästöisempää kuin purkaminen ja uuden rakentaminen. Näin raportti samalla haastaa hyvinvointivaltion rakennusperinnön arvioinnin tulevaisuusperintötyöksi, johon kulttuuriympäristöviranomaisten tulee vastata. Mutta ennen kuin raportin peräänkuuluttama kiertotalouden korostaminen lävistää kokonaisvaltaisesti sekä viranomaiskentän että lainsäädäntöprosessin ja rakennusteollisuuden, voi samaistua mutadis mutandis Muinaismuistoyhdistyksen esitykseen Viipurin Pyöreän tornin purkamisesta vuonna 1884. Tuolloin Museoviraston edeltäjä esitti ”toivomuksen että Viipurilaiset säilyttäisivät tämän muiston kaupungin entisistä päivistä tulevaisuudelle, joka luultavasti paremmin kuin nykyaika on tunteva ja arvossa pitävä tällaisia muistoja”.[9]
Artikkelin kirjoittaja FT Juha Vuorinen toimii tutkijana Helsingin kaupunginmuseon kulttuuriympäristöyksikössä.
Viitteet
[1] Vuorinen, Juha (2008). ”Vielä tunnistamattoman arvottamisesta –hajamietteitä uudemman rakennuskannan arvottamisen ja tunnistamisen sietämättömästä vaikeudesta”. Teoksessa M.-L. Ikkala (toim.): Museoviraston rakennushistorian osaston aikakauskirja 2. Helsinki: Museovirasto, 161–166.
[2] Salastie, Riitta (1995). Kontula aluerakentamisen mallikohteena. Selvitys Kontulan rakennetusta ympäristöstä. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 1995:12, 1.
[3] Benjamin, Walter (1989). ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella”, suom. Raija Siironen. Teoksessa Markku Koski ym. (toim.): Messiaanisen sirpaleita. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto, Tutkijaliitto, 164.
[4] Vilhelm Helander on todennut: ”Arkkitehtilehden vuosikerrat ovat eittämättä tärkein koottu lähde Suomen 1900-luvun arkkitehtuurin tarkasteluun. Tosin myös niin helppo, että moni tutkielman poikanen sekä alkaa siitä, että rajoittuu lehden antiin”. Helander 2003.
[5] Myllykoski, Virpi (2015). Konneveden kirkonkylän modernin rakennusperinnön inventointi: inventoinnin osana kulttuurihistoriallisiin ilmiöihin perustuva tietopohja. Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/45375 (haettu 13.2.2022).
[6] Paradoksaaliseksi tämä tunnistamiskesto ei noussut ongelmaksi modernismin ikonisimman tunnistamisen yhteydessä, eli kun tehtiin päätös Brasílian kaupunkisuunnitelman nimeämiseksi Unescon maailmanperintöluetteloon, kohteen oltua olemassa vasta neljännesvuosisadan.
[7] Esimerkiksi Keski-Suomen inventointi -hankkeen aikana modernin rakennetun ympäristön muutos- ja purkupaineet kohdattiin kouriintuntuvasti, kun noin neljäsosa inventointikohteista ehdittiin purkaa.
[8] Ks. https://www.rakennuslehti.fi/2016/05/50-vuotta-sitten-mauno-koivisto-ja-armas-puolimatka-synnyttivat-lahioiden-laatikkoarkkitehtuurin/. Kuten myyttien olemukseen kuuluu, väitteen todistusvoima on toisaalla. Toistaiseksi ei ole esitetty tai löydetty yhdenkään lähiön päätöksenteko- ja sopimusaineistoista yhtäkään viittausta tilapäisyyteen.
[9] Hirn, Sven (1964). Rajatapauksia – Vanhan Viipurin ja Karjalan kulttuurimuistoja, suom. Kyllikki Härkäpää. Helsinki: Otava, 79.