Aallon asuntokohteissa betonielementit eivät hallitse rakennusten arkkitehtuuria, vaikka yllättävän monessa talossa tekniikoita sovellettiin ja jopa edistettiin. Juho Tapanin 1910-luvulla kehittämät ontelolaatat, joiden viimeinen ja tunnetuin sovellus oli Alvar Aallon Standardivuokratalo seuraavan vuosikymmenen lopulta, jäivät lähinnä kuriositeetiksi. Aalto kuitenkin tutki esivalmistuksen hyödyntämistä suunnittelutyönsä kautta: hän suunnitteli esivalmisteisia tyyppitaloja jo pian 1930-luvun puolivälin jälkeen ja osallistui standardisoinnin edistämiseksi 1942 perustetun Suomen Arkkitehtiliiton jälleenrakennustoimiston[1] työhön. Suomessa varsinainen betonielementtirakentaminen sai jalansijaa vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Sodasta toipuvassa maassa ei ollut pulaa työvoimasta, joten uudenlaisten tekniikoiden käyttö jäi vähiin. Myös betonielementtien paino rajoitti soveltamista käsityövaltaisessa rakentamisessa, kun torninostureitakin oli Suomessa ennen 1950-luvun puoliväliä vain neljällä rakennusliikkeellä. Kansainvälisiä vaikutteita haettiin kuitenkin esimerkiksi Ranskasta ja Saksasta, minkä lisäksi toistuvasti järjestetyt Pohjoismaiset rakennuspäivät välittivät tietoa alan kehityksestä. Helsingin isännöidessä tapahtumaa kesäkuussa 1955 siitä muodostui ensimmäinen teollisen rakentamisen laaja esittely Suomessa.[2]
Asuntorakentamisessa varhaisvaiheen betonielementit olivat esimerkiksi porrassyöksyjä, kuten vuoden 1952 olympialaisiin valmistuneessa, arkkitehti Pauli Salomaan suunnittelemassa ja Docomomo-valikoimaankin kuuluvassa Kisakylässä.[3] Tällöin elementtien vaikutus rakennusten arkkitehtoniseen ilmeeseen jäi vähäiseksi. Suomen ensimmäiset ruutuelementtijulkisivut, joissa elementtien saumat jätettiin rohkeasti näkyviin, lienevät Helsingin Maunulan Koivikkotie 14:ssa. Arkkitehti Rudolf Lansteen suunnittelema – asuntotyyppinäkin ajanmukainen – rivitalo valmistui vuonna 1956.[4]
Koivikkotie 14 kesällä 2020. Kuva: Jonas Malmberg.
Välipohjien, väliseinien ja pilarien elementtejä kokeiltiin Espoon Tapiolassa jo kaksi vuotta aiemmin valmistuneessa As. Oy Mäntyviidassa. Viljo Revellin suunnitteleman kerrostalon kantavat rakenteet tehtiin elementeistä, jotka valettiin työmaan yhteydessä.[5] Maamme ensimmäinen sandwich-elementtinen kerrostalon betonijulkisivu lienee Lauttasaaressa Otavantie 1:ssä, jonne valmistui Saara ja Usko Tilanterän suunnittelema nelikerroksinen kerrostalo vuonna 1957.[6]
Kansaneläkelaitoksen asunnot
Alvar Aalto oli mukana myös betonirakentamisen teknisessä kehityksessä. Hän suunnitteli Suomen mittakaavassa huomattavan betonielementtikohteen, joka valmistui Tapiolan pioneerien kanssa samana vuonna, 1954. Kansaneläkelaitoksen henkilökunnan asunnoiksi kohosi Helsingin Munkkiniemeen suuri neljän kerrostalon kokonaisuus, jonka arkkitehtuuria leimaa monien Aallon sodanjälkeisen modernismin merkkikohteiden tavoin punatiili.
Taloryhmän ydin on pieni, kiilamainen ja valeperspektiivin muodostava aukio, jonka liiketilat asiakkaineen ja mainoslaitteineen toivat kivetylle aukiolle modernin urbaania tunnelmaa. Myös asemakaavoitus seurasi ajanmukaisia liikenteellisiä tavoitteita. Aalto kirjoitti:
”Tämä asuntoalue muodostuu 4–5 kerroksisten asuintalojen kolmiuloitteisesta ryhmityksestä, jonka keskiosan pieni toriaukio on tarkoitettu yhdyskunnan vaatimattomaksi kauppakeskukseksi. Liikenneperiaatteena asemakaavamuutoksessa oli ajokatujen ohjaaminen asuntojen selkäpuolelle (itä), jolloin länsipuolen pihat jäivät liikenteeltä rauhoitetuksi puistoksi perhe-elämää varten. Tälle puistoalueelle suunniteltiin myös lastentarha, joka kuitenkin [Kansaneläkelaitoksen] johtokunnan päätöksen mukaan ”epäekonomisena” jäi toistaiseksi toteuttamatta.”[7]
Kelakartanon parvekkeita kesällä 2019. Kuva: Jonas Malmberg.
Talojen paikalla muuratun ja kirjavapolttoisen punatiilen vahva ilme vie huomion teknisesti uraauurtavilta ratkaisuilta. Paloheimon tiilitehtaan tiilet kannattelevat koko julkisivujen mittaisia parvekerivistöjä, joiden betonilaatat ja -kaiteet toteutettiin edistyksellisinä elementteinä. Myös kellarikäytävien lattiat ovat betonielementtejä, jotka kätkevät käytännöllisesti alleen tekniikkakanavat. Nämä vastaavat hyvin Aallon ajatuksia standardisoinnista: rakentamista helpottavia menetelmiä pitää käyttää, mutta arkkitehtuurin muut ominaisuudet ovat pääroolissa. Hän kiinnostui standardisoinnin ja sarjatuotannon mahdollisuuksista eurooppalaisten kollegoidensa vanavedessä jo uransa alkuvaiheessa 1920-luvun lopulla mutta havahtui pian riskeihin. Aalto totesi jo vuonna 1940:
”Vaikka modernin arkkitehtuurin puhtaasti rationaalisena kautena on tehty rakennuksia, joissa rationalisoitua tekniikkaa on liioiteltu ja inhimillisiä funktioita on liikaa jätetty korostamatta, se ei kuitenkaan anna syytä taistella arkkitehtuurin rationalisointia vastaan. Rationalisointi itsessään ei ole ollut väärässä modernin arkkitehtuurin ensimmäisellä, nyt ohitetulla kaudella. Virheenä on se, että rationalisointi ei ole ulottunut tarpeeksi syvälle.”[8]
Hansaviertelin kuorielementtejä
Aalto kuitenkin jatkoi elementtien hyödyntämistä esimerkiksi Berliinissä. Keski-Euroopan jälleenrakentamiseen haettiin sosiaalisesti ja teknisesti kestäviä asumisratkaisuja laajassa, kansainvälisessä ”Interbau Berlin 1957” -näyttelyssä, jonka suunnittelijoiksi kutsuttiin kunnianhimoisesti 13 nimekästä arkkitehtia.
Aallon suunnitteleman Hansaviertel-talon runko valettiin paikalla, mutta pienehköjen 10 cm vahvuisten kevytbetonisten kuorielementtien saumat rytmittivät kauttaaltaan vaaleita julkisivuja. Rakennuksen julkisivut polveilevat ja kahden porrashuoneen koordinaatistot poikkeavat toisistaan, mikä antaa rakennukselle vahvan reliefimäisen kokonaisilmeen. Sitä elementtitekniikka ei rajoittanut, vaan asukkaan kokemus oli suunnittelun ytimessä. Siirtymä tontin rajalta asuntoon oli monivaiheinen. Porrashuoneiden väliin jäi laaja, katettu sisäänkäyntitila. Suoravartisten portaiden hallitsemat, avarat porrashuoneet saivat luonnonvaloa suurten ikkunoiden kautta. Asunnoissa huoneet järjestyivät sisäänvedettyjen parvekkeiden ympärille luoden aivan erityisen – ja nykyaikaisenkin – huoneistoratkaisun, joka liitti asunnon ”ulkoilmaosan”[9] liki saumattomasti asuinhuoneisiin.
Leca-elementtien mainos Arkkitehti-lehdessä 11–12/1957.
Aalto jatkoi vielä vuosikymmenen lopulla näiden asuntotyyppien kehittelyä Karhusaaren ja Hanasaaren suunnitelmissaan, mutta Espoon hankkeet jäivät toteutumatta.[10] Vaaleita kuorielementtejä ja selvää elementtirakennuksen ilmettä Aalto kuitenkin työsti jälleen Neue Vahrin tornitalossa Saksan Bremenissä 1962. Lutzerniin 1967 valmistuneessa Schönbühlin tornitalossa taas kokeiltiin vaakasuuntaisiin seinäelementteihin perustunutta, Sveitsissä vuosikymmenen alussa kehitettyä Preton Verfahren -elementtituotantomenetelmää.[11] Elementti-ilme sen sijaan piilotettiin esimerkiksi Seinäjoen 1962 valmistuneessa kaupungintalossa ja vuotta vanhemmassa Sundh Centerin asuin- ja liiketalossa Ruotsin Avestassa, joissa Aalto verhosi elementit suunnittelemillaan koboltinsinisillä sauvaklinkkereillä.
Seinäjoen kaupungintalon elementtijulkisivuja syksyllä 2018. Kuva: Jonas Malmberg.
Porvoon Gammelbacka
Arkkitehtien rooli betonielementtituotannon kehityksessä jäi vähäiseksi. Osaltaan tähän vaikuttivat myös Arkkitehtiliiton – jonka puheenjohtajana Aalto oli – ja Rakennushallituksen pääjohtaja Jussi Lappi-Seppälän väliset kiistat 1950-luvun puolivälissä.[12] Aallon, kuten monien muidenkin arkkitehtien, kiinnostus betonielementteihin hiipui elementtituotannon suuntautuessa Suomessa yhä suurempiin mittakaavoihin aluerakentamisen myötä.
Elementtitekniikan ehdoilla kaavoitetuista ja rakennetuista monista lähiöistä huolimatta – tai niiden vuoksi – Aalto halusi osallistua suuren mittakaavan asuntorakentamiseen ja aktiivisesti kehittää sitä omalla luonnonläheisellä otteellaan. Hän piti puheen Asuntoreformiyhdistyksen informaatioillassa 1964 esittäen jälleen huolensa standardisoinnin tuottamasta monotonisuudesta. Asumista ja arkkitehtuuria voitaisiin hänen mukaansa kehittää rakentamalla koekaupunkeja, joissa tarkkailtaisiin uusien tekniikoiden vaikutuksia ja kelvollisuutta todellisessa mittakaavassa. Ajatus palailee vuoteen 1940, jolloin Aalto esitti ”An American Town in Finland” -jälleenrakennusprojektin yhteydessä ajatuksensa arkkitehtuurin ehdoilla toimivasta joustavasta standardisoinnista ja mallikaupungin rakentamisesta.[13]
Helsingin Asuntokeskuskunta HAKA lähtikin 1966 suunnittelemaan Aallon kanssa Porvoon Gammelbackan hienomuotoiseen maastoon sadan hehtaarin laajuista koealuetta, josta ensivaiheessa suunniteltiin muodostuvan koealue noin 1500 asukkaalle. Tarkoitus oli toteuttaa joustavan elementtirakentamisen testikenttä, jossa tekniikka olisi rakentamisen väline muttei sanelisi lopputulosta. Aallon ehdottama ratkaisu perustui seitsemään erilaiseen elementtirakenteiseen lamellityyppiin, joista kokonaisuudet koostuivat.
Koko laajan alueen toiminnot oli funktionalistisen kaupunkisuunnittelun hengessä erotettu toisistaan. Perusajatus noudatteli myös tuolloin ajanmukaista liikenteen eri muotojen ja viheralueiden erotteluun perustuvaa, Otto-I. Meurmanin ja Olli Kivisen, ”keuhkokaavaa”. Vuonna 1969 laadituissa hankkeen kehitetyissä luonnoksissa oli kahdeksan kerrostalojen sekä kaksi kytkettyjen pientalojen ja rivitalojen aluetta. Näissä Aalto sovitti rakennukset luonnon ominaisuuksia korostaen ja maastonmuotoja seuraten viuhkamaisiksi kokonaisuuksiksi.
Aikakauden taloudelliset vaatimukset ja Arava-järjestelmän rajoitukset osoittautuivat kuitenkin Aallon joustavalle standardisoinnille liian jähmeiksi.[14] Samoihin aikoihin syntyi muitakin asuntoteollisuuden ratkaisuja uudelleen muokanneita ja kyseenalaistaneita hankkeita, joita esimerkiksi Jyväskylän Kortepohjan arkkitehtuurikilpailu 1964 tai Tapiolan Suvikummun toteutus vuosikymmenen lopulla viitoittivat. Aallon osallistuminen jäi näissä korkeintaan esikuvan tasolle ja Gammelbacka hänen viimeiseksi asuinalue- tai lähiösuunnitelmakseen – ja toteuttamatta kokonaisuuden siirtyessä muille suunnittelijoille.
Artikkelin kirjoittaja Jonas Malmberg on arkkitehti ja filosofian maisteri, joka työskentelee modernin arkkitehtuurin restauroinnin parissa Alvar Aalto -säätiössä ja on Docomomo Suomi Finland ry:n hallituksen jäsen.
Viitteet
[1] Waltari, Mika (1942). Rakennustaide ja standardi. Jälleenrakentamisen ydinkysymyksiä. Suomen arkkitehtiliitto; näköispainos 1982 Rakennustieto Oy.
[2] Hytönen, Yki & Seppänen Matti (2009). Tehdään elementeistä. Betonitieto Oy., 39–43.
[3] Hurme, Riitta (1991). ”Asuntorakentamisen murrosvaiheita 1940-luvulta 1960-luvulle”. Betoni Suomessa 1860–1960. Betonitieto Oy., 83–84.
[4] Heikinheimo, Marianne (et.al) (2007). Maunula. Arjen kestävää arkkitehtuuria. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto.
[5] Hurme, Riitta (1991). ”Asuntorakentamisen murrosvaiheita 1940-luvulta 1960-luvulle”. Betoni Suomessa 1860–1960. Betonitieto Oy., 86–90.
[6] Neuvonen, Petri (toim.) (2006). Kerrostalot 1880–2000. Rakennustieto Oy., 85.
[7] Alvar, Alvar (1957). ”Kansaneläkelaitos. Henkilökunnan asuntoryhmä” Arkkitehti 3/1957, 33.
[8] Aalto, Alvar (1940), “The Humanizing of Architecture”, Technology Review, 11/1940. Schildt, Göran (toim.) (1997). Näin puhui Alvar Aalto. Otava, 102.
[9] Aalto, Alvar (1930), “Asuntomme probleemina”, Domus, 10/1930. Schildt, Göran (toim.) (1997). Näin puhui Alvar Aalto. Otava, 82.
[10] Jetsonen, Sirkkaliisa (2004). Alvar Aalto Apartments. Rakennustieto Oy., 80.
[11] Schildt Göran (1994). Alvar Aalto A Life’s Work. Otava, 240–245.
[12] Hytönen, Yki & Seppänen, Matti (2009). Tehdään elementeistä. Betonitieto Oy., 40–41.
[13] Aalto, Alvar (1941), “An American Town in Finland”, Journal of the Royal Institute of British Architects, 17.3.1941. Schildt, Göran (1997). Näin puhui Alvar Aalto. Otava, 125–131.
[14] Koski, Minerva (2011). Kokeellinen lähiö: Alvar Aallon kaupunkisuunnittelun periaatteet 1960-luvun lopulla Porvoon maalaiskunnan Gammelbackassa. Pro gradu Jyväskylän yliopistossa.