Kompromisseja, konflikteja ja kumppanuutta: Alvar Aallon Kolmen ristin kirkon rakentaminen

Kolmen ristin kirkon rakentaminen Imatran Vuoksenniskalla (1955–58) kertoo sekä Aallon ateljeen näkemyksellisestä luovuudesta että sotienjälkeisen Suomen sosiaalisesta, kulttuurisesta, poliittisesta ja uskonnollisesta ympäristöstä. Evankelisluterilainen kansankirkko oli Aallolle pitkäaikainen ja myötämielinen toimeksiantaja, ja Aalto puolestaan kirkolle otollinen kumppani, jonka arkkitehtuurin katsottiin edistävän ja ilmentävän kirkon merkitystä modernissa maailmassa. Kirkon ja Suomen tunnetuimman modernin arkkitehdin välinen suhde ei kuitenkaan perustunut pelkästään molemminpuoliseen oman edun tavoitteluun. Heidän yhteyttään voisi pikemminkin luonnehtia tietoiseksi ja antoisaksi symbioosiksi, joka ammensi jaetuista intresseistä ja arvoista mutta johon mahtui myös kompromisseja ja konflikteja.


”Vapaan muodon” viitekehys

Heti valmistuttuaan vuonna 1958 Vuoksenniskan Kolmen ristin kirkkoa suitsutettiin sekä Suomessa että ulkomailla ainutlaatuisena saavutuksena, joka ”karttoi yhtäältä historiallisen ja toisaalta muodikkaan muotokielen” ja oli siten ”täysin sitoutumaton.”[1] Kirkko on maineensa veroinen. Suorasta toimeksiannosta alkanut hanke takasi Aallolle lähes täyden luovan vapauden. Tuloksena syntyi kirkko, joka päätti aiempien vuosikymmenten varautuneen traditionalismin ja toivotti tervetulleeksi rakenteellisesti ja tilallisesti hätkähdyttävän ekspressionismin suomalaiseen sakraaliarkkitehtuuriin.

Kolmen ristin kirkon itäseinää ja -ikkunoita. Valokuva: Heikki Havas, 1958.

 

Kirkon ainutlaatuisuutta ylistäneet kertomukset ja käsitys Kolmen ristin kirkosta Suomen ”ensimmäisenä vapaamuotoisena kirkkona” ovat pikemminkin supistaneet kuin laajentaneet tulkintoja sen arkkitehtuurin suhteesta omaan aikaansa. Mielletty erityisasema on vakiinnuttanut oletuksia kirkon riippumattomuudesta historiaan, kontekstiin tai ympäröivään keskusteluun. Kolmen ristin kirkon rakentamisen tarkastelu tuo ilmi, kuinka merkittävästi Aallon ateljeen ulkopuoliset tahot ja vaikutteet muovasivat kirkon arkkitehtuuria.


Modernin kaupunkisuunnittelun sekulaarit ja sakraalit ainekset

Kansankirkon ja sen seurakuntien vaikutus ulottui Aallon työhön Imatralla jo ennen kirkon suunnittelua. Saatuaan toimeksiannon Imatran vastaperustetun kauppalan asemakaavan piirtämisestä 1947, Aalto toimistoineen ryhtyi nivomaan kolmea sodassa huomattavia aluemenetyksiä kärsinyttä kuntaa yhdeksi ”yhtenäiseksi Imatra-käsitteeksi”.

Entisten Joutsenon, Jääsken ja Ruokolahden kuntien kyläkeskukset saivat uuden elämän Imatran asemakaavan uusina keskustoina. Erikoinen kolmen keskustan kunnallisrakenne on ymmärretty eräänlaisena hajakeskityksen kokeiluna. Imatran uusi anatomia oli kuitenkin myös seurakuntapolitiikan tuote: kolmen vanhan kyläkeskuksen säilyttämisen katsottiin lohduttavan sodassa menetettyjen kirkkojen ja seurakuntien kohtaloita surevia seurakuntalaisia. Toiveet Imatran kasvamisesta kauppalasta kaupungiksi ajoivat sekä kunnallispolitiikan ja teollisuuden että Imatran seurakunnan intressejä. Kun kaupungistumisesta unelmoineet poliitikot kuvailivat Imatraa pohjoismaisena Ruhrina, seurakunta luonnehti sitä pohjoisena Uutena Jerusalemina.[2]

Aalto itse puhui Imatrasta ”metsäkauppalana”. Aallon arkkitehtuurin analyyseissa metsä käsitetään usein arkkitehdin omakohtaisena emotionaalisena motiivina. Imatran kaavoitusprosessi osoittaa, kuinka metsämotiivi resonoi laajemmaltikin: kyseessä ei ollut ainoastaan Aallolle henkilökohtaisesti merkittävä arkkitehtoninen teema, vaan siihen punoutui myös Karjalaan liittyneitä poliittisuskonnollisia viittauksia ja propagandaa. ”Metsäkauppalan” tulkitseminen alluusiona pyhiin karjalaismetsiin avaa uusia näkökulmia Aallon arkkitehtuurin niin sanottuun kriittiseen regionalismiin. Maantieteelliseen ja kulttuuriseen kontekstiin juurtuvassa modernismissa väreilevät myös uskonnolliset ainekset.[3]

Kolmen ristin kirkko metsätontillaan Imatran ”metsäkauppalassa.” Pienoismalli mittakaavassa 1:1000. Malli ja valokuva: Sofia Singler, 2019.

 

Kolmen ristin kirkko ei ollut sakraali ”sivuverso” muuten sekulaariin asemakaavaan, vaan luonteva jatke kaupunkisuunnittelussa, jota kunnalliset, teolliset ja seurakunnalliset tahot edistivät yhteistuumin ja jota uskonnolliset tekijät muovasivat jo kauan ennen kirkkohankkeen alkamista. Vaikka Suomesta uupuivat monissa katolisissa maissa yleistyneet ”uskonnollisen infrastruktuurin suunnittelulle, rahoittamiselle ja toteuttamiselle omistautuneet hallinnolliset järjestelmät”, ei kaupunkisuunnittelu jäänyt kirkollisen vaikutusvallan ulkopuolelle.[4] Suomessa kansankirkko seurakuntineen vaikutti kaupunkikysymyksiin hillityin keinoin, kuten osallistumalla valtion, kuntien ja teollisuusyritysten johtamiin kaavoitusprojekteihin. Kirkon läsnäolo oli paitsi yleistä myös toivottua; olivathan maallinen ja kirkollinen valta olleet toisistaan riippuvaisia Suomessa jo useita vuosisatoja.


Vastalause itseisarvoiselle uudistamiselle

Aallon ateljeen ja kirkon yhteistyö sujui luontevasti kaupunkimittakaavassa, mutta liturgiaan ja sakraaliarkkitehtuuriin liittyvistä kysymyksistä syntyi kitkaa. Arkkitehdin ja kirkkoinstituution neuvottelemat kompromissit näkyvät Kolmen ristin kirkossa. Vaikka rakennuksen sui generis muotokieli viestii nykyaikaisuudesta, sen sommittelu, massoittelu ja tilaohjelma kielivät siitä, kuinka Aalto vierasti kirkon edistämää ”kirkollista moderniutta”, josta kumpusivat esimerkiksi liturgiset uudistusohjelmat sekä uudenaikaisten sakraalitypologioiden kehittäminen.

Euroopan protestanttisten kirkkojen sotienjälkeinen ”omaehtoinen luopuminen itsensä edustamisesta” käsitettiin aineellisena osoituksena teologisista tavoitteista, jotka tähtäsivät kirkon työn ja sanoman tavoittavuuden lisäämiseen.[5] Myös Imatran seurakunta kaavaili uusille kirkoilleen ”nöyryyden rekisteriä,” jotta ”kansankirkko jo ulkonaiselta olemukseltaan olisi avara kuin Jumalan armo”. Aalto pani vastaan muistuttaen johdonmukaisesti ja tinkimättömästi kirkon velvollisuudesta ”puolustaa pyhän tuntua”. Kolmen ristin kirkon orgaanisen, epäsymmetrisen ja osin jopa primitiivisen massoittelun sekä uljaan kellotornin monumentaalisuuden välinen tasapaino – tai pikemminkin jännite – kuvastavat kompromisseja, joihin Aalto ja seurakunta keskenään taipuivat. Rakennuksen valmistuttua seurakunnan papit perustelivat sen kyseenalaista mahtipontisuutta luokittelemalla kirkon eräänlaiseksi pyhiinvaelluskohteeksi, jossa annos suurellisuutta olisi sittenkin kohtuullista.

Kansankirkon pyrkimys vaatimattomuuteen kulminoitui uuteen rakennustyyppiin: työkeskukseen. Niiden tarkoituksena oli turvata uskon ja uskonnon läsnäolo uusien kaupunki- ja esikaupunkialueiden arkielämässä. Työlle ja sosiaalisille toiminnoille tarkoitettujen tilojen rakennuttaminen miellettiin hyväksyttävämmäksi kuin varsinaisten kirkkojen. Kansankirkon kulttuuriasiain toimikunnan ja Suomen Arkkitehtiliiton vuonna 1957 järjestämä neuvottelu käsitteli ”muodon ja sisällyksen välistä yhteyttä” nykyajan sakraaliarkkitehtuurissa.[6] Arkkitehdit moittivat kirkonmiesten kritiikitöntä innostusta rakennuttaa työkeskuksia argumentoiden, että kirkkojen arvokkuutta kaivattiin yhä modernissa ajassa. Aalto ei osallistunut tapahtumaan, mutta esitti samankaltaista arvostelua muissa yhteyksissä: ”Sosiaalisluonteiset instituutiot useimmiten ovat vieneet kirkkorakennuksilta niiden julkisen rakennuksen karaktäärin.”[7]

Kolmen ristin kirkon tilasarja voidaan tulkita jännitteisenä vastauksena arkkitehtien ja kirkonmiesten väliseen debattiin. Toisaalta sen pitkittäinen pohjakaava, alttarialueen dominanssi ja holvattu laiva voidaan nähdä juuri sellaisina ”konservatiivisina” ja ”hierarkkisina” piirteinä, joita työkeskusten puolestapuhujat karsastivat. Toisaalta kolmiosainen jumalanpalvelustila, joka voidaan jakaa erillisiin saleihin siirtoseinien avulla, sekä aulaan liitetyt kerhohuoneet ja ruokasali osuivat yhteen työkeskusihanteiden kanssa.

Kolmen ristin kirkon interiööri. Valokuva: Pertti Ingervo, c. 1958.

 

Tahdikkaasti – ja kenties vilpittömästi, vaikkakin paheksuen – Aalto myöntyi kirkon toiveeseen monikäyttöisestä sakraalitilasta, mutta vain valikoiden ja ainoastaan siinä määrin, ettei se vesittänyt salin pyhyyden tuntua. Aallon kirkkosuunnitelmien suhteellinen konservatiivisuus juonsi juurensa kunnioittavaan käsitykseen uskonnosta kulttuurin arvokkaana ja muuttumattomana osana. Kenties juuri siksi Aalto suhtautui epäluuloisesti kirkon uudistusohjelmiin, jotka koettivat modernisoida, helppotajuistaa ja päivittää uskonnollista elämää nykyaikaiseen kuosiin. Ne näyttäytyivät hänelle pinnallisina ja jopa uskon syvimmän merkityksen torjuvina pyrkimyksinä.


Piispallista vahvistusta

Paikallisten pappien, teollisuustahojen ja kunnallisten virkamiesten osallistuminen kirkon rakennuttamiseen ei ollut poikkeuksellista 1900-luvun Suomessa. Kirkon korkeimpien viranhaltijoiden osallisuus oli sen sijaan harvinaista. Piispa Martti Simojoki (1908–99) tunnusti eläkkeelle siirryttyään: ”Teen paljastuksen. Olen kolmessa hiippakunnassa kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana piispana osallistunut monien kirkkojen rakentamiseen. Vain yksi arkkitehti on tuntenut tarvetta neuvotella asiasta piispan kanssa, Alvar Aalto Kolmen ristin kirkkoa Vuoksenniskalle suunniteltaessa.”[8] Kuin rakennuksen kolmoismotiivia mukaillen piispa Simojoki tapasi Aallon suunnittelu- ja rakennusprosessien aikana kolmesti.

Kirkon vihkiäisissä Simojoki tulkitsi rakennuksen teemaa: ”Kyllä jo yksi risti, keskimmäinen risti, riittävän selvästi todistaa Jumalan rakkaudesta koko maailmaa kohtaan […] mutta kaksi ristiä Golgatalla hänen pyhän ristinsä rinnalla kuvaavat juuri tätä: hän kuuluu ihmisille, niin katuville kuin katumattomillekin, niille, joilla on tajua pyhistä asioista, niin kuin niillekin, joille mikään ei enää ole pyhää.”[9] Viitaten ”tämän rakennuksen arkkitehtuuriin” Simojoki laajensi tulkintansa pelastusopista: luterilainen teologia kyseenalaisti tarkat rajat vanhurskaan ja syntisen, ilmeisen ja sumean sekä mahdollisen ja mahdottoman välillä.

Kiinnostavaa kyllä, Simojoen teologinen tulkinta sointuu useiden Kolmen ristin kirkosta sekä laajemmin Aallon arkkitehtuurista tehtyjen analyysien kanssa, jotka pitävät dualismien kritiikkiä Aallon tuotannon pääteemana.[10] Kolmen ristin kirkon itäseinä ja katto kiteyttävät rakennuksen konstikkaan suhteen klassisiin arkkitehtonisiin pareihin, kuten sisä- ja ulkotilaan tai pintaan ja rakenteeseen.[11] Kirkosta tehtyjen teologisten ja arkkitehtonisten tulkintojen leikkauspisteestä yhteiseksi pääteemaksi nousee ”vastakohtien kyseenalaistaminen”, eli peräänantamattomien dikotomioiden haastaminen sekä uskonnon että rakennustaiteen piirissä.

Kolmen ristin kirkon itäseinän leikkaus 1:10. Piirros: Alvar Aalto -ateljee, 1956/1957.

 

Aallon ja Simojoen välisistä luottamuksellisista keskusteluista ei jäänyt muistiinpanoja, joten niiden tarkka sisältö on tuomittu tuntemattomuuteen. Hajanaisista arkistolähteistä syntyvä vaikutelma vihjaa yhteisestä viehtymyksestä kaksijakoisuuden teemaan – kenties jopa älyllisestä kumppanuudesta arkkitehdin ja piispan välillä. Salamyhkäiseksi jäänyt dialogi dualismeista käy esimerkiksi siitä, kuinka teologinen diskurssi on voinut myötävaikuttaa Aallon arkkitehtonisten impulssien kypsymiseen uskonnollisiksi teemoiksi. Kolmen ristin kirkko on epäilemättä Aallon ateljeen ainutkertaisen luovan kulttuurin taidonnäyte, mutta sitä muovasivat myös ateljeen ulkopuoliset tekijät, kuten Simojoki, jonka pohdinnat auttoivat Aallon kädenjälkeä ankkuroitumaan uskonnolliseen merkityskenttään.

 

Artikkelin kirjoittaja Sofia Singler, PhD on arkkitehti ja arkkitehtuurihistorioitsija. Artikkeli pohjaa Singlerin väitöskirjaan Building Alvar Aalto’s Church of the Three Crosses (1955–58), joka tarkastettiin Cambridgen yliopistossa Englannissa 2020.

 

 

Viitteet

[1] Walter Moser, ”Lutherische Kirche in Imatra, Finnland: 1956–1958, Architekt: Prof. Alvar Aalto, Helsinki”, Das Werk: Architektur und Kunst 46, no. 8 (1959): 289–93.

[2] Timo Österlund, ”Suurteollisuuden kauppala ja kaupunki”, teoksessa Imatran kirja, toim. Anu Talka (Jyväskylä: Gummerus, 1997), 99.

[3] Kenneth Frampton, ”Towards a Critical Regionalism: Six Points for an Architecture of Resistance”, teoksessa Postmodern Culture, toim. Hal Foster (London: Pluto, 1985), 16–30.

[4] Sven Sterken, ”A House for God or a Home for His People? The Church-Building Activity of Domus Dei in the Belgian Archbishopric (1952-82)”, Architectural History 56 (2013): 387.

[5] Horst Schwebel, ”An Aversion to Grand Gestures: Theological and Liturgical Perspectives on Protestant Church Architecture”, in European Church Architecture 1950–2000, ed. Wolfgang Jean Stock (Munich, New York: Prestel, 2002), 219.

[6] Keijo Petäjä, ”Seurakuntatyön ja arkkitehtuurin vaatimukset seurakuntataloja suunniteltaessa”, Arkkitehti, no. 9–10 (1957): 159–60.

[7] Alvar Aalto, ”Vuoksenniskan kirkko”, Arkkitehti 39, no. 12 (1959): 194–207.

[8] Martti Simojoki, ”Oma kirkkoni”, teoksessa Meidän kirkkomme: seurakuntien paimenet kertovat kirkoistaan, toim. Aimo Vuokola (Porvoo: WSOY, 1979), 5.

[9] Vuoksenniskan kirkon vihkimisen pöytäkirja (Imatran seurakunta-arkistot, 1958), 3.

[10] Esimerkiksi Juhani Pallasmaa tulkitsee Aallon arkkitehtuurin asettuvan ”luonnon ja kulttuurin, historian ja moderniteetin, yhteiskunnan ja yksilön, perinteen ja innovaation, standardisoinnin ja vaihtelevuuden, universaaliuden ja paikallisuuden, älyn ja tunteen, sekä järjen ja intuition” väliin. Juhani Pallasmaa, ”Alvar Aalto: Towards a Synthetic Functionalism”, teoksessa Between Humanism and Materialism, toim. Peter Reed (New York: Museum of Modern Art, 1998), 21.

[11] Randall Ott, ”Surface Versus Structure: Alvar Aalto and the Finnish Wooden Churches”, ACSA Annual Meeting 84 (1996): 511–21; Robert Venturi, Complexity and Contradiction in Architecture (New York: Museum of Modern Art, 1966), 18.