Kaarihallit modernissa urheilussa

Suomalaiseen 1960-luvun urheiluarkkitehtuuriin perehtynyt arkkitehti ja opettaja Karita Rytivaara pohtii esseessään suomen moderninajan kaarihallien historiaa ja Einari Teräsvirran urheiluarkkitehtuuria.

Rakenteet ovat arkkitehdin äidinkieli! Arkkitehti on runoilija, joka ajattelee ja puhuu rakentein. Kantava runko on rakennukselle samaa kuin luuranko eläimelle. – Rakentaja, joka kätkee minkä tahansa osan minkä tahansa osan rakennusrungosta, luopuu rakennustaiteen ainoasta sallitusta ja samalla kauneimmasta koristeesta.[1]

Auguste Perret, 1949

Kaarevat palkkirakenteet ja sen variaatiot leimaavat useita moderneja urheilurakennuksia Suomessa. Kerran puhuessani Kokkolan urheilutalon toiminnanjohtajan kanssa hän ehdotti, että sama henkilö olisi suunnitellut Kokkolan urheilutalon ja Helsingin Tennispalatsin. Ehdotus oli kiintoisa. Tennispalatsissa ja Kokkolan urheilutalossa on tosiaan toisiaan muistuttava kaarikatto, vaikka edeltävä valmistui jo vuonna 1938, Helge Lundströmin suunnittelemana, jälkimmäinen  vuonna 1964 ja on arkkitehti Einari Teräsvirran käsialaa. Oli ilahduttavaa, miten 1960-luvun moraaliin ajoittain sopimaton funktionalismi, jossa runko ja muut osat tavattiin rapata yhtenäiseksi pinnaksi, oli päässyt vaikuttamaan pieneen hallirakennukseen Kokkolassa. Urheilutalon kaarevat kattopalkit olivat keskeisessä roolissa, tyylien rajapinnassa.

Kokkolan urheilutalossa yhdistyy suomalaisen modernin arkkitehtuurin tyylit. Urheilutalolla on paikkansa kaupunkikuvassa ja sisätiloissa kaaripalkitmahdollistavat urheiluun sopivan avoimen tilan. Piirros: Karita Rytivaara.


Modernistit valjastivat perusmuodot

Auguste Perret aloitti tutkimuksensa modernien kaarirakenteiden parissa 1900-luvun alussa. Atelier Esdersin tehdashallin (1920) rakenteissa yhdistyi plastisuus ja suorakulmaisuus, kerroksien pilari-laattatekniikka ja kattoa kannatteleva korkea kaaripalkkirakenne. Modernisoituvassa 1920-luvun Euroopassa kaaren muotoiset rakenteet nousivat uudella tavalla keskeiseen asemaan arkkitehtien suunnitelmissa. Perretin aikalainen, ranskalainen arkkitehti Eugène Freyssinet, suunnitteli painovoimaa uhmaavat lentokonehangaarit vuosina 1916–21. Hangaarien paraabelin muotoiset kattopalkit kohosivat Orlyn peltomaisemaan julistamaan rakenteellisen taiteen voimaa.[2]

Koristeellisuuden väistyessä arkkitehdit turvautuivat rakenteiden tuomiin tilallisiin ja esteettisiin mahdollisuuksiin. Orlyn lentokonehangaarit kohosivat tasaiselle peltoaukealle jo 1920-luvun alussa. Piirros: Karita Rytivaara.

 

Myöhemmin myös Le Corbusier keskittyi ihailemaan tehdasrakennusten, viljasiilojen, lentokoneiden ja autojen rationaalista harmoniaa ja intoutui tutkimaan geometristen perusmuotojen kauneutta. Hän hyödynsi näkyvästi paraabelin muotoista kaaripalkkia Neuvostojen palatsi -suunnitelmassaan vuonna 1931. Rakennuksessa keskeisessä roolissa oli suuren paraabelikaaripalkin ja teräsvaijereiden yhdistelmä. Suunnitelman inspiraation lähteeksi voi tulkita juuri Freyssinetin hangaarit.[3]

Le Corbusierin Neuvostojen palatsi -suunnitelmassa massiivinen kaaripalkki kannatteli pääauditoriota. Piirros: Karita Rytivaara.

 

Suomessa eurooppalaista arkkitehtuurikeskustelua seurattiin 1920-luvulla tarkkaan. Modernin tyylin kehittyessä Suomessa myös kaaripalkkeihin perustuvat rakennukset yleistyivät.


Valkoinen funktionalismi ja sen kaarihallit

Kaarihalli rakennustyyppinä tuli näkyväksi osaksi Helsinkiä 1930-luvulla, kun kaupunki valittiin isännöimään vuoden 1940 olympialaisia. Helsinkiin rakennettiin varsin keskeisille paikoille kolme kaarihallia: Töölön messuhalli (1935), Tennipalatsi (1938) ja Ruskeasuon ratsastushalli (1940). Nämä rakennukset edustivat funktionalismia ja erityisesti omaksi tyylikseen kehittynyttä ns. ”valkoista funkista”. Tyyli perustui selkeisiin volyymeihin, jotka jäsenneltiin lasipinnoin ja muuten rapattiin tai slammattiin vaaleiksi.

Olympialaisten kaarihallit olivat alkuperäiseltä käytöltään ennemmin monitoimihalleja kuin urheilutiloja. Vuonna 1938 Hilding Ekelund kirjoitti artikkelin ”Uudenaikaiset rakennukset”[4] ja toi esiin uuden rakennustyypin, monitoimihallirakennuksen. Hän valitsi esimerkikseen uudesta rakennustyypistä Aarne Hytösen ja Risto-Veikko Luukkosen suunnitteleman messuhallin. Yhtä lailla hän olisi voinut valita arkkitehtiylioppilas Helge Lundströmin Tennispalatsin, joka alun perin rakennettiin kesäolympialaisia palvelevaksi huoltorakennukseksi. Molemmissa rakennuksissa on kaaripalkkirakenne, jonka suojassa on joustavaa hallitilaa. Kaarihallien hahmoista tuli näkyvä osa Helsingin keskustaa ja ne palvelivat myöhemmin myös urheilutiloina.

Monitoimihalli sanana oli usein käytössä myös 1960-luvulla urheiluhalleista puhuttaessa. Hyvin usein arkkitehtuuriltaan rakennukset nojasivat funkiksesta opittuun; tarkoituksenmukaisuuteen, selkeälinjaisuuteen ja rakenteeltaan kaaripalkkeihin tai sen variaatioihin. Näin esimerkiksi myös Kokkola sai ”pienoistennispalatsinsa” vuonna 1964.


Urheiluarkkitehtuuri ja arjen estetiikka 1960-luvun Suomessa

Kokkolan urheilutalon sukulaisrakennuksia syntyi 1960-luvulla ympäri maata, kun liikuntarakentaminen lisääntyi kaupungistumisen myötä. Arkiliikunta sai usein suojaa rakennuksesta, jossa hyödynnettiin ajan hengen mukaista, oivaltavaa rakenneaihetta. Funktionalismin urheilurakennuksia tulkittiin uusien ideologioiden valossa. Tilaohjelman rooli säilyi, mutta rakenteet haluttiin yhä selvemmin näkyviin arkkitehtuurissa. Marjatta ja Martti Jaatinen voittivat vuonna 1960 Kupittaan urheiluhallin arkkitehtuurikilpailun ehdotuksella, joka perustui massiivisiin kaaripalkkeihin, joiden jänneväli ylsi yli 85 metriin.[5] Suunnitelma oli suunnannäyttäjä ja antoi eräänlaisen lähtölaukauksen 1960-luvun monitoimihallien periaatteille. Usein kaariaihetta pyrittiin viemään kokeellisempaan suuntaan. Esimerkiksi Jorma Järven suunnitteleman Kouvolan uimahallin (1964) muotokieli perustui betonielementeistä koottuun hyperboliseen paraboloidi -muotoon, kun taas Hakametsän Jäähalli Tampereella toteutettiin tavanomaisten kattopalkkien sijaan satulan muotoisena riippukattona, jota rakennuksen ulkopuoliset vetotangot kannattelevat.[6] Tikkurilan uimahallin muoto on osa pallon segmenttiä ja se on toteutettu neljän, hallin pituussuuntaan olevan kaaren varaan.[7]

Tikkurilan uimahallin muoto on osa pallon segmenttiä ja se on toteutettu neljän, hallin pituussuuntaan olevan kaaren varaan. Piirros: Karita Rytivaara.

 

Kaariaiheet ovat 1960-luvun urheilurakennusten arkkitehtuurissa keskeisiä. Rakenteen tarjoama koruton olemus on valjastettu tuomaan luonnetta, arjen estetiikkaa, muuten ehkä tavanomaisiin rakennuksiin. Rakenteellinen komeus haluttiin perustella tilaohjelmalla ja urheilutoiminnan vaatimalla vapaalla lattia-alalla. Arkkitehdit kokivat tärkeäksi, että rakennusten suunnittelu ei ollut vain muodonantoa ja oli siis ilmeistä, että arkkitehtuurin esteettisyys ja rationaalisuus tasapainoilivat 1960-luvun urheiluarkkitehtuurissa.


Einari Teräsvirta ja 1930-luvun funktionalismi

Arkkitehti Einari Teräsvirta suunnitteli Suomeen useita urheilurakennuksia 1960-luvulla. Vuosina 1963–66 valmistui neljän kaarihallin sarja, johon myös Kokkolan urheilutalo kuuluu. Ensimmäisenä valmistui Monitoimitalo ”Rajakaari” Nurmijärvelle (1964), sitten Kokkolan nuoriso -ja urheilutalo (1964), Imatran uimahalli (1966) ja SVUL-toimitalo urheilutiloineen Helsinkiin (1966).[8] Siinä missä Tikkurilan puolipallo tai Jorma Järven hyperbolinen paraboloidi sovelsivat kaarihallien perintöä, Teräsvirta turvautui selkeämmin 1930-luvun kaaripalkkirakenteita muistuttaviin ratkaisuihin. Lisäksi ainakin Kokkolan urheilutalo toteutettiin lähes olemattomilla kunnan varoilla, joten tämä oli varmasti myös peruste yksinkertaisemmalle rakenneratkaisulle. Kaikki neljä kaarihallia olivat valmistuessaan käytännöllisiä ja arkkitehtuuriltaan anteeksipyytelemättömiä. Kaarihallit olivat vaihe Teräsvirran uralla, jossa valkoisen funktionalismin muodonanto, 1950-luvun materiaaliromantiikka ja 1960-luvun selkeälinjaisuus yhdistyivät.

Rajakaaren monitoimihallin pääsisätila sijaitsee karripalkkien
suojassa. Tilaohjelma oli 1960-luvun suomalaisille arkkitehdeille
tärkeä, mutta se tarjosi myös mahdollisuuksia ratkaisuille, jotka
kiinnostivat suunnittelijoita myös esteettisesti. Piirros: Karita Rytivaara.

 

Teräsvirran urheilurakennusten yhteydessä mainitaan usein myös arkkitehdin oma historia kilpaurheilijana ja olympiamitalistina. Hän pääsi mitalisijoille vuosien 1932, 1936 ja 1948 olympialaisissa. Teräsvirta valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1939, juuri sodan syttymisen aikoihin.[9] Samoihin aikoihin Helsinkiin oli valmistunut joukko olympiarakennuksia. Nämä eivät varmasti olleet jääneet voimistelija-arkkitehdiltä huomaamatta ja niiden vaikutus arkkitehdin 1960-luvun kaarihallisuunnitelmiin on todennäköinen.


Kaarirakenteen hillitty kauneus

Kaarihallien leimallinen muoto nostetaan usein esille esimerkiksi suojeltavien rakennusten inventointi- ja arvotusraporteissa. Modernin kaarihallin historia on alkanut teollisuus-, lentokonehangaari- tai varastorakennuksista, mutta se on yhtä lailla sovitettu funktionaaliseen ja 1960-luvun hyvinvointivaltion yhteiseen arkkitehtuuriin, kuten liikuntatilojen käyttöön. Suuren ja inhimillisen mittakaavan yhdistyminen urheilurakentamisessa oli myös henkinen kysymys. Terveys ja liikunta haluttiin puitteisiin, jotka olivat tarkoituksenmukaiset, mutta toisivat samalla merkitystä ja ylevyyttä jokapäiväiseen urheiluun.

Kaarirakenteen avaruudessa kohtaavat voimat ja suuri jänneväli loivat illuusion painovoimaa uhmaavasta katosta, samalla kun se tarjosi toiminnallisesti joustavan, seinättömän monitoimitilan. Moderni muotojen yksinkertaistus haluttiin valjastaa niin, että uudet rakenteelliset systeemit voivat paljastaa kauneutensa. Tämän uskottiin johtavan aidosti laadukkaampaan arkkitehtuuriin ja ympäristöön.

 

Artikkelin kirjoittaja Karita Rytivaara on erityisesti korjausrakentamiseen ja restaurointiin keskittynyt arkkitehti, yliopisto-opettaja ja tutkija.

 

 

Viitteet

[1] Auguste Perret, ranskalainen modernisti ja betonitekniikan pioneeri avasi vuonna 1949 promootiopuheessaan omaa rationaalista suunnittelufilosofiaansa. Mikkola, Kirmo (toim.) (1980) Genius Loci: Otto-I. Meurmanin 90-vuotisjuhlakirja. Rakennuskirja Oy, Helsinki.

[2] Curtis, Willian J.R. (1996) Modern architecture since 1900. Phaidon, London, 81.

[3] Curtis 1996, 214.

[4] Lindberg, Carolus (toim.) (1938) Keksintöjen kirja 8. Rakennustaide ja rakennustekniikka. WSOY, Porvoo.

[5] Pyykkönen, Teijo (toim.) (2013) Liikuntaympäristöt kulttuuriperintönä – Opas arviointiin. Liikuntatieteellinen Seura ry, Tampere, 28.

[6] Niskanen, Aino (2017) ”Kulttuurin ja vapaa-ajan tiloja koko kansalle”. Hautajärvi, Harri (toim.) Rakennetun Suomen tarina, Rakennustieto. Helsinki, 191–192. Hallin on suunnitellut arkkitehti Jaakko Tähtinen 1964.

[7] Vuonna 1968 valmistuneen rakennuksen suunnittelivat silloisen Helsingin maalaiskunnan kunnanarkkitehdit Karl Haglund ja Pauli Sulonen.

[8] Arkkitehtuurimuseon arkisto, Einari Teräsvirran kokoelma.

[9] Arkkitehtitoimisto Gramatikova & Lindberg (2017) Töölön urheilutalo, rakennushistoriallinen selvitys.