Moni funkisrakennus kärsi pahoin 1940-luvun sotatoimissa, ja jäljelle jäi usein pelkkä runko, kuten Enson osuuskaupasta. Kuva takaisinvaltauksen jälkeen 22.8.1941. Kuva: Sotamuseo / A. Viitasalo.
Kirjoitin 2003 Arkkitehti-lehteen suomalaisten funkisrakennusten kohtaloista luovutetussa Karjalassa. Suomalaiselle arkkitehtuurihistoriankirjoitukselle uskollisena selitin, että funkis oli tyyli, jolla nuori tasavaltamme julisti maailmalle itsenäisyyttä, länsimaisuutta ja nykyaikaisuutta. Lopuksi pohdin, enemmän tunteen kuin tiedon pohjalta, symboloiko ”valkea, suomalainen funkis siis jotain korostetun suomalaista, vierasta, torjuttavaa”.[1]
Vähänpä tuolloin tiesin. Monet luovutetun Karjalan funkisrakennukset arvotettiin jo tuolloin Venäjällä kulttuuriperintökohteiksi. Esimerkiksi Sortavalassa useille funkisrakennuksille oli paikallisen arkkitehtikunnan aktiivisuuden ansiosta vahvistettu kulttuuriperintökohteen status 1988 ja Lahdenpohjassa vuosina 2000–2001. Lisäksi useat rakennukset odottelivat toimenpidekiellon takaavassa ”tunnistettujen kohteiden” kategoriassa, hyväksyttäisiinkö ne valtiolliseen kulttuuriperintörekisteriin. Osa odottelee edelleenkin.[2]
Tarkkaan ottaen ainakin Viipurin ja Priozerskin (Käkisalmen) seuduilla oli jo 1940-luvulla ryhdytty kartoittamaan rakennusten historiallisia ja kulttuuriarvoja, [3] minkä voi nähdä liittyneen alueen käyttöönottoon uudessa kulttuurisessa ja poliittisessa kontekstissa. Järjestelmällisemmin rakennusperintöä ryhdyttiin tarkastelemaan sen jälkeen, kun Neuvostoliitto sai 1970-luvun puolimaissa historian ja kulttuurin muistomerkkien suojelua koskevat lait ja valtiollisten muistomerkkien suojeluelimet.[4] Suomalainen funktionalismi alettiin nähdä rakennusperintönä viimeistään silloin, kun Uno Ullbergin suunnittelemat Viipurin taidemuseo (1930) ja maakunta-arkisto (1934) – jotka tosin hengeltään ovat hyvin klassistisia – ja Viipurin kirjasto (Alvar Aalto, 1935) hyväksyttiin Leningradin alueen kansanedustajien neuvostossa niin sanottujen äskettäin tunnistettujen historian ja kulttuurin muistomerkkien joukkoon vuonna 1983.[5]
Hieman sattuman varaan on kuitenkin toistaiseksi jäänyt se, millaisilla tiedoilla kukin rakennus on kirjattu kulttuuriperintökohteeksi. Neuvostovuosina ei sotaa edeltävästä ajasta ja sen arkkitehtuurista ollut tarjolla juurikaan luotettavia tietolähteitä. Niinpä suunnittelijatiedot, rakennusajankohta ja -konteksti jäivät usein hämärän peittoon ja rakennusten arvioinnissa nojauduttiin pääasiassa visuaaliseen analyysiin.[6] Neuvostoliiton hajottua tietoa on ollut enenevästi saatavilla, mutta sen hyödyntämistä rajoittavat yhä kieli- ja kulttuurimuuri sekä resurssipula.
Funkiskohteiden varhaisen tunnistamisen taustalla hahmottuukin ennen kaikkea henkilökohtaisten kontaktien merkitys. Neuvosto-Viipurissa onnistuttiin saamaan henkilökohtaisten suhteiden avulla jo 1970-luvulla suomalaista lähdeaineistoa ja kirjallisuutta rakennusten identifioimisen ja arvottamisen tueksi. Kaupungissa muistomerkkien suojelun ja käytön alan viranomaisena toimineen Viktor Dmitrijevin mukaan esimerkiksi Ullbergin töitä päästiin tunnistamaan ennen kaikkea Juha Lankisen, Viipurissa 1920–1930-luvuilla työskennelleen arkkitehdin Jalmari Lankisen pojan avulla.[7] Oletan, että Sortavalassa tärkeänä tietolähteenä on toiminut arkkitehti Martti I. Jaatinen, joka jo varhain suunnisti synnyinseudulleen ja loi paikallistason kontakteja.
Ehdottoman vihollisen valkoista arkkitehtuuria
Palatakseni kysymykseen siitä, koettiinko funkis neuvostokontekstissa korostetun suomalaiseksi, vieraaksi ja jopa torjuttavaksi, väitän laajemman aineiston ja uudemman tutkimuksen pohjalta, että vastaus on myöntävä.
Jyrkintä ja samalla ristiriitaisinta suhtautuminen näyttää olleen ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosikymmeninä. Ambivalentti asenne käy ilmi esimerkiksi arvioista, joita Leningradissa toimineen valtiollisen kaupunkisuunnittelulaitoksen Giprogorin asiantuntijoiden kerrotaan esittäneen talvisodan jälkeisestä Viipurista. Sen enempää historisoivat, jugendtyyliset kuin funkisrakennuksetkaan eivät saaneet arkkitehtuuriltaan kiitosta. Uudempien talojen rakennus- ja LV-tekniikan sekä rakentamisen laatua ihailtiin, mutta toisaalta 1930-luvun taloja luonnehdittiin pelkistetyiksi, laatikkomaisiksi, ilmeettömiksi ja kaupungin arkkitehtoniselle kokonaisuudelle vieraiksi. Silti uudet suuret talot antoivat asiantuntijoiden mielestä Viipurille selkeää yksilöllistä leimaa.[8] Tavoitteena oli kuitenkin uudistaa entinen porvarillinen kaupunki mallikelpoiseksi neuvostokaupungiksi, mikä olisi merkinnyt muun muassa vieraiden ”konstruktivististen” arkkitehtonisten ratkaisujen purkamista.[9]
Tulkitsen tämän näkemysten ristiriidan niin, että asiantuntijat ovat arvioissaan tasapainoilleet yhtäältä Stalinin kauden virallisen arkkitehtuuri-ihanteen ja toisaalta omien arvotustensa ja näkemystensä välillä.
Tavallisen kansan silmissä taas Viipuri näyttäytyi ”oudon näköisenä ja vihollisperäisenä”.[10] Se ei hämmästytä ottaen huomioon, että Stalinin terrorin vuosina 1930-luvulla Suomi oli luokiteltu ehdottomien vihollisten joukkoon ja suomalaisiin viitattiin monissa yhteyksissä ”fasisteina” ja ”valkosuomalaisina”. Tällä on useiden venäläisten tutkijoiden mukaan ollut vaikutusta siihen, miten suomalaiseen ja varsinkin Suomen itsenäisyyden aikaiseen arkkitehtuuriin suhtauduttiin.[11] Komeat rakennukset miellettiin tyylistä riippumatta porvarillisten valkosuomalaisten tuotoksiksi, jotka perustuivat työläisten riistämiseen. Seurauksena oli – historiantutkija Yury Shikalovin sanoja tulkiten – että sotilaat ja siirtolaiset kokivat oikeutettuna kostaa valkosuomalaisille turmelemalla näiden taakseen jättämää ympäristöä.[12] Siihen lukeutuivat funkisrakennukset, jotka epäilemättä koettiin erityisen vieraiksi.
Arkkitehtuurin arviointi on vääjäämättä sidoksissa aikansa poliittiseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen kehykseen, joka erityisesti Neuvostoliiton kaltaisessa (totalitaristisessa) maassa kytkeytyi hierarkkisesti aina korkeimman johdon portaille saakka. Vaikka asiantuntijat näkivät uusilla rakennuksilla kiistatta ihailtavia ominaisuuksia, niitä ei liitetty arkkitehtuuriin vaan rakennustyön ja materiaalien laatuun, joista katsottiin neuvostorakentajienkin voivan ottaa oppia. Koska avantgardistinen venäläinen konstruktivismi ja samalla länsieurooppalainen modernismi oli Stalinin Neuvostoliitossa tuomittu vuonna 1933 taantumukselliseksi, asiantuntijoiden oli epäilemättä syytä suhtautua vieraan vallan modernistiseen arkkitehtuuriin – kuten Viipurin kirjastoon vuodelta 1935 – puolueen linjan mukaisesti.
Eräitä funkisrakennuksia kaavailtiinkin muokattaviksi sosialistisen realismin ihanteiden mukaiseen asuun.[13] Suunnitelmien toteutuminen jäi silti poikkeukseksi. Kannaksen osuusliikkeen puhdaslinjaista funkista edustanut päämyymälä Terijoella sai mahtipontisen klassisoivan kuorrutuksen, kun taas Viipurin kirjasto lopulta säästyi tällaiselta tyylikäsittelyltä.[14] Puutalo Oy:n puolestaan piti muokata funkishenkisiä koottavia puutalojaan klassistisempaan ja venäläiskansallisempaan suuntaan, jotta ne kelpasivat sotakorvaus- ja vientituotteiksi Neuvostoliittoon. Luultavasti tällainen perinteisempää arkkitehtuuria edustava ilme olikin lähempänä tavallisen neuvostokansalaisen makumieltymyksiä.[15]
Vasta 1960-luvulla, Nikita Hruštšovin kaudella, neuvostoarkkitehdit saivat avoimesti kiinnostua ja ammentaa inspiraatiota luovutetun Karjalan funktionalistisesta arkkitehtuurista. Suomalaisia sotaa edeltävän ajan rakennuksia ei silti virallisesti tunnustettu koko maan rakentamista ohjaavan valtiollisen rakennuskomitean Gosstrojn tasolla, koska suomalaiset eivät sisältyneet virallisesti tunnustettuihin neuvostokansoihin, joiden paikallisia arkkitehtuuriperinteitä tuli maan kansallisuuspolitiikan mukaisesti vaalia.[16]
Kun alueluovutuksista on kulunut aikaa jo 76 vuotta, suomalaista funkisperintöä käsitetään kiistämättä paitsi Luoteis-Venäjän myös koko Venäjän kulttuuriperintönä, ainakin paperilla. Tämä ilmenee selvästi esimerkiksi suuren luokan moskovalaistoimistojen vuonna 2014 laatimista suunnitelmista siitä, miten Viipurin historiallisen asutuksen rakennusperintöä tulisi säilyttää ja kehittää.[17] Näissä suunnitelmissa sotaa edeltävän ajan rakennusperintö nähdään voimavarana ja funktionalismin edustajat luetaan arvokkaiden kulttuuriperintökohteiden joukkoon, teollisuusrakennuksia unohtamatta. Tätäkin suurempana näkökulman muutoksena voidaan pitää sitä, että kaupungin arkkitehtonisen kukoistuskauden arvioidaan päättyneen vuoteen 1939, ja korjausten tavoitteeksi ehdotetaan kaupungin tuolloisen asun palauttamista.
Muistomerkkejä, käyttörakennuksia ja raunioita
Mutta miltä luovutetun Karjalan funkisrakennusten tilanne nykyisin näyttää?
Oma havaintoni on se, että arkkitehtuurityylistä riippumatta kaikille rakennuksille on pyritty sotien jälkeen löytämään tarkoituksenmukaisia käyttöjä. Sittemmin käyttö on rakennemuutosten ja muiden syiden vuoksi saattanut loppua. Esimerkiksi Terijoen funktionalistisessa sotilassairaalassa[18] toimii Zelenogorskin kaupungin poliklinikka n:o 69, mutta lähes identtinen sotilassairaala[19] Sapjornojessa eli entisessä Sakkolan Kiviniemessä on raunioitunut.[20] Kaupungeissa ja isoissa taajamissa funkistalot jatkavat elämäänsä, joskus uusia, jännittäviä muotoja saaneina. Julkisivutkin ovat saattaneet vaihtua esimerkiksi keltaisiksi tai vihreiksi. Syrjäseuduilla funkistalot ovat Neuvostoliiton hajoamista seuranneen rakennemuutoksen kourissa jääneet usein virattomiksi. Silti ”valkosuomalaisten” vieraasta ja torjuttavasta arkkitehtuurista on monin paikoin tullut osa ympäristön vaalittavaa kerroksellisuutta. Ja ainakin osin jäljet johtavat tässäkin aina Moskovan Kremlin muurien takana tehtyihin päätöksiin saakka.
Artikkelin kirjoittaja Netta Böök on arkkitehti, TkT, joka tutkii luovutetun Karjalan vaiheita arkkitehtuurin näkökulmasta.
Sitä, miltä luovutetun Karjalan funkisrakennukset näyttivät ennen ja miltä ne näyttävät nyt, voi tarkastella alla olevista kuvasarjoista.
Erkki Huttusen suunnittelema Kannaksen osuusliike rl:n päämyymälä (1935) Terijoella paloi pahoin talvisodassa (?), ja on muutettu Stalinin kaudella aikakauden tyyliin. Kuvat: 1930-luku Museovirasto, 1941 Sotamuseo / J. Taube, 2022 Aleksandr Bravo.
Ilmeen osuuskaupan talo syrjäkylillä jäi Neuvostoliiton hajottua vaille käyttöä ja raunioitui. Kuvat: 1930-luku Ilmeen Perinneyhdistys / Kari Häyhän kokoelma, 1972 G. V. Netshaeva, 2005 Netta Böök, 2021 E. Netshajeva.
Osuusliike Laatokan talo Lahdenpohjassa säästyi sodassa ja on pysynyt
käytössä. Kartoitettu kulttuuriperintökohde 2000. Kuvat: 1930-luku
Museovirasto / Pekka Kyytinen, 2022 Vera Kovalenko.
Jalmari Lankisen suunnittelema Jaakkiman säästöpankki (1936)
säästyi sodissa ja on kartoitettu kulttuuriperintökohde 2001.
Rakennus on Velikoluksi mjasokombinatin käytössä. Kuvat:
1936 Lappeenrannan museoiden kuva-arkisto / Jalmari Lankinen,
2005 Netta Böök, 2022 Vera Kovalenko.
Uno Ullbergin suunnittelema Enson pääkonttori (1925) Väinö
Vähäkallion modernisoimana Svetogorskissa. Rekisteröity 1988,
kartoitettu kulttuuriperintökohde 2002. Sylvamo-yhtiön käytössä.
Kuvat: 1930-luku Museovirasto / Rafael Roos, 2022 Svetlana Aleksandrova.
___________________________________
Viitteet
[1] Böök, Netta (2003). “Valkoista punaisessa idässä (White on red)”. Arkkitehti 5/2003, 28–33.
[2] Ks. Комитет по сохранению культурного наследия Ленинградской области. Перечень ОКН. Комитет по сохранению культурного наследия. https://okn.lenobl.ru; Объекты историко-культурного наследия Карелии. Республиканский центр по государственной охране обьектов культурного наследия. http://monuments.karelia.ru/ob-ekty-kul-turnogo-nasledija/spiski-ob-ektov-kul-turnogo-nasledija-po-rajonam-i-poselenijam-respubliki-karelija/, haettu 31.1.2022. Ks. myös Рывкин, В. Р. & Гуляев, В. Ф. (1992). Сортавала. Карелия.
[3] Ks. Dmitrijev, Viktor (2020). ”Ullbergin rakennusten inventoinnista ja suojelusta Leningradin alueella”. Toim. Netta Böök & Kari Immonen, Uno Ullberg – Viipurin arkkitehti. Uno Ullberg -seura ry:n julkaisuja 1. Arkkitehtuurimuseo, 347.
[4] Dmitrijev 2020, 347.
[5] Решение от 25.4.1983. Ленинградский областной совет народных депутатов, испольнителный комитет. Ks. myös ”Uno Ullbergin työt valtiollisen suojelun kohteina Venäjällä”. Uno Ullberg – Viipurin arkkitehti 2020, 398–399.
[6] Dmitrijev 2020, 347.
[7] Dmitrijev 2020, 349.
[8] Shikalov, Yury & Hämynen, Tapio (2013). Viipurin kadotetut vuodet 1940–1990. Tammi, 37.
[9] Tikka, Boris & Balašov, Jevgeni & Stepakov, Viktor (2002). Karjalan kannas sotien jälkeen v. 1940–1941, 1944–1950. Karelija-historian ja kotiseudun tutkimusyhdistys. Turussel, 28; Stepakov, Viktor (1996). Sodalla on hintansa. Otava, 361.
[10] Shikalov 2013, 105.
[11] Ks. esim. Shikalov 2013, 48–49.
[12] Shikalov 2013, 48.
[13] Sosialistinen realismi julistettiin arkkitehtonisen luomistyön perusmetodiksi neuvostoarkkitehtien ensimmäisessä kongressissa vuonna 1937. Caldenby, Claës & Wolodarski, Aleksander (1973). Byggande i Sovjetunionen. Statens institut för byggnadsforskning, 17.
[14] Ks. Alvar Aalto Library in Vyborg. Saving a Modern Masterpiece. Rakennustieto, 34–35.
[15] Ks. Böök, Netta (2021). “Wooden Houses for Workers and Scientists in Stalin’s Soviet Union”. Laura Berger & Philip Tidwell & Kristo Vesikansa. New Standards. Timber Houses Ltd. 1940–1955. Garret Publications, 204–225.
[16] Litvinenko, Ksenia (2017). Building Soviet Vyborg. Architectural Encounter in the Soviet-Finnish Borderland, 1960s–1980s. Central European University, Department of History, Budapest, 19–20, 54.
[17] ОАО «Моспроект-2» им. М.В. Посохина, мастерская историко-градостроительных исследований № 20 (2014). Проект границ территории. Проект предмета охраны исторического поселения г. Выборг Ленинградской области; Центральные научно-реставрационные проектные мастерские (2014). Концепция сохранения исторической части г. Выборга.
[18] Terijoen sotilassairaalan suunnittelusta vastasi alkuvaiheessa Aulis Blomstedt, Kiviniemen sairaalan (1938) suunnitteli Olavi Sortta. Mäkinen, Anne (2000). Suomen valkoinen sotilasarkkitehtuuri 1926–1939. Bibliotheca Historica 53. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 124–125, 233.
[19] Valokuva sotilassairaalasta ennen talvisotaa, ks. Sakkola-aineistotietokanta, http://www.sakkola.fi
[20] Sivuston hallinnoijan A. Bravon viesti terijoki.spb.ru-sivuston keskustelupalstalla 24.12.2003. http://terijoki.spb.ru/, haettu 31.1.2022; “Представители функционализма в Терийоки”. https://terijoki.spb.ru/history/templ.php?page=functionalism, haettu 31.1.2022.