”Toijalan takana ei ole paljon mitään”, runoilija Pentti Saarikoski tuumaili 1960-luvun alussa. Helsinkiläisten modernistien nuori sankari viittasi toteamuksellaan Väinö Linnan ja Lauri Viidan realismiin. Saarikosken mielipidettä ei voi siirtää uskottavasti arkkitehtuuriin, sillä aitoa funkis-modernismia rakennettiin Tampereen keskustaan ajanmukaisesti 1930-luvulla, ja 1960-luvun alussa valmistui kaupunkiin useita vaikuttavia modernismin teoksia. Myös postmodernismin aikana ja sen jälkeen on tapahtunut paljon kiinnostavaa.
Tampereen arkkitehtuurikuviot herättivät monenlaisia pohdintoja tehdessäni taidehistorioitsija Markku Lahden kanssa kirjaa Tampereen arkkitehtuuriopas 1900–2021. Kirjahanke lähti liikkeelle Markku Lahden aloitteesta ja kirjanen ilmestyi marraskuun lopulla 2021. Rakennusten tiiviitä esittelytekstejä hioessani ajauduin välillä arkkitehtuurin sivukaduille ja hämärille kujille. Pohdiskelen seuraavassa vapaamuotoisesti havaintojani ”tamperelaisista modernismeista”.
Bertel Strömmer – Toijalan takana
Tampereen kaupunkikuvaan monipuolisimmin vaikuttanut arkkitehti on ollut Bertel Strömmer (1890–1962). Hän oli Erik Bryggmanin (1891–1955) ja Alvar Aallon (1898–1976) aikalainen. 1920-luvulla ja 1930-luvulla tuloksetkin voi laittaa Bryggmanin ja Aallon tunnettujen töiden rinnalle. Kuulostanee liioittelulta, sillä Strömmer on aika lailla sivuutettu Suomen arkkitehtuurihistorian kokonaisesityksistä. Riitta Nikula kylläkin esittelee Hotelli Tammerin (1929) merkittävänä pohjoismaisen klassismin toteutuksena Bryggmanin Hospits Betelin (1928) ja Aallon Jyväskylän työväentalon (1925) rinnalla.
Strömmerin funkiskauden päätyö Tempon talo (1939) on näkyvällä paikalla Hämeensillan kupeessa, pääjulkisivu Tammerkosken suuntaan. Rakennuksessa avattiin 20.3.1939 kaupungin ensimmäinen tavaratalo, Tempo. Urbaani sijainti tuo vertailukohtana mieleen Aallon Turun Sanomien toimitalon (1929) ja Bryggmanin Åbo Akademin kirjatornin (1935). Kuten vuosiluvuista ilmenee, Strömmer ei ollut turkulaisen Aalto–Bryggman-parivaljakon tapaan suomalaisen modernismin edelläkävijä, vaan hitaana hämäläisenä paikallinen soveltaja.
Bertel Strömmer: Tempon talo. Kuva Saana Säilynoja / Vapriikin kuva-arkisto.
Strömmerin modernismia voi luonnehtia urbaaniksi. Tempon talo ottaa komeasti paikkansa kaupunkimaisemassa. Myös Tammerkosken maisemaan suunnitellut Keskivoimalaitos (1932) ja Alavoimalaitos (1938) sopeutuvat hienosti kaupunkikuvallisesti tärkeille paikoille. Niin hyvin, että niiden ytimekäs, lakoninen modernismi jää melkein huomaamatta. Tärkeä funkis-työ on myös linja-autoasema (1938), joka sijoitettiin keskustan reunaan Ratinaan. Rakennukset esiteltiin aikanaan Arkkitehti-lehdessä ja Tempon talo on nostettu myös Docomomo-listalle.
Strömmerin ytimekäs funkis luo usein hieman kolkon vaikutelman. Hienovaraisuus nyansseineen puuttuu hänen selkeästä arkkitehtuuristaan. Tamperelaisittain: puhut vähän mutta asiaa.
Aalto-Bryggman-Strömmer-vertailun jatkoksi voi todeta, että funkiksen jälkeistä aikaa tarkastellessa suuria eroja nousee esiin. Strömmerin ilmaisu pysyi ytimeltään funktionalistisena, vaikka 50-lukulaisuus näkyi viimeisissä töissä. Bryggman puolestaan muunsi funktionalismin pelkistykset nyansoiduksi ilmaisuksi Turun Ylösnousemuskappelissa (1941). Bryggmanin viimeisiin töihin kuuluva Amurinlinnan kortteli (1950–55) Tampereen Hämeenpuiston reunalla ilmentää hyvin hänen ”kodikasta modernismiaan”. Aalto pääsi sota-ajan jälkeen varsinaisesti vauhtiin ja alkoi luoda omaperäistä punatiiliarkkitehtuuria. Myöhemmin kehittyi vielä valkoinen kausi, jonka pyrkimyksiä Finlandia-talo (1971, 1975) ilmaisee vakuuttavasti.
*****
Bertel Strömmer oli Ikaalisista kotoisin. Valmistuttuaan arkkitehdiksi hän työskenteli lyhyen aikaa Eliel Saarisen toimistossa, muutti Tampereelle vuonna 1915 ja valittiin kaupunginarkkitehdiksi kolme vuotta myöhemmin. Hän hoiti virkaa vuoteen 1953 saakka ja ehti vaikuttaa mitä moninaisimmin tavoin kaupunkikuvaan.
Ajan tavan mukaan hänellä oli virkatyön ohella yksityinen arkkitehtitoimisto, jonka töihin mm. Tempon talo kuului. Linja-autoasema oli kaupunginarkkitehti Strömmerin työ. Arkkitehdin tuotanto on laaja. Hänen uraansa töineen ei ole kunnolla tutkittu.
*****
Sivukujamietteenä Strömmerin vaikutuksista tekee mieli kertoa Tampereen rautatieasemasta. Strömmer kuului julkisivukilpailun (1934) tuomaristoon. Ohjelmassa vaadittiin sovittamaan torni Hämeenkadun päätteeksi tulevaan asemaan. Ensimmäistä palkintoa kilpailussa ei jaettu.
Toteutuksen pohjaksi valittiin lunastettu ehdotus tekijöinä Otto Flodin ja Eero Seppälä. Ehdotuksesta puuttui torni ja keskushallin suuri ikkuna oli sivuseinällä. Toteutukseen kellotorni ilmestyi ja suuri ikkuna siirtyi Hämeenkadun päätteenä olevaan julkisivuun.
Otto Fodin & Eero Seppälä: Tampereen rautatieasema. Kuva Saana Säilynoja / Vapriikin kuva-arkisto.
Aseman esittelytekstissä Arkkitehti-lehdessä asia nousee esiin: ”Lopullisissa piirustuksissa tehtiin (….) myös muutamia sellaisia muutoksia, joista allekirjoittaneet [Flodin ja Seppälä] ovat eri mieltä, kuten keskushallin valaistuksen muuttaminen ja rakennuksen varustaminen ’tornikkeella’ eräiden piirien tyydyttämiseksi.” Vailla tutkimustietoa päädyin sivukujan spekulaatioissani sijoittamaan ainakin kaupunginarkkitehti Bertel Strömmerin ärsyttäviltä vaikuttaviin ”eräisiin piireihin”.
Penttilä – väärä arkkitehti
”Jos jaetaan arkkitehdit Vitruviusta mukaillen oikeisiin ja vääriin – väärät eivät tiedä mitä arkkitehtuuri on tai esittävät arkkitehtuurin väärällä tavalla – minä kuuluin 1960-luvulla ihan selvästi vääriin arkkitehteihin. Oikeisiin kuuluivat ainakin Kirmo Mikkola ja Juhani Pallasmaa.” Näin Timo Penttilä (1931–2011) tuumaili katsellessaan uraansa kokonaisuutena.
Penttilän ilmaisema tilanne on piirtynyt arkkitehtuurihistorioihimme, enemmän tai vähemmän. Hieman paradoksaalisesti Suomen ”arkkitehtuurin 60-lukulaisuus” on aika lailla eri asia kuin ”merkittävä arkkitehtuuri 1960-luvulla”. Ideologisesti, kulttuuriradikalismin pohjalta määritetty 60-lukulaisuus sulkee nimittäin ulkopuolelleen suuren osan 1960-luvulla rakennetuista merkittävistä taloista.
”Oikeat” arkkitehdit olivat usein asenteiltaan kulttuuriradikaaleja ja he tavoittelivat ”konstruktivismiksi ja struktuuri- tai järjestelmäarkkitehtuuriksi” nimitettyä suuntaa kuten Kirmo Mikkola määritteli. Penttilästä ei tullut vasemmistolaista kulttuuriradikaalia, vaikka olikin kotoisin työväenkaupunki Tampereelta. Radikalismi ei vetänyt puoleensa edes vuonna 1968, jolloin hän toimi vierailevana professorina Kalifornian yliopistossa Berkeleyssa opiskelijalevottomuuksien aikaan.
Ennen lähtöään Berkeley’in Penttilä oli toteuttanut useita arkkitehtuuriltaan vahvoja rakennuksia. Viimeisin niistä oli Helsingin kaupunginteatteri (1967). Muut uran alkuvaiheen tärkeät työt sijoittuivat kotikaupunki Tampereelle ja sen ympäristöön. Punatiilisen ja puurakenteisen Karkun seurakuntakeskuksen (1962) jälkeen valmistuivat mustavalkoista modernismia edustavat Sampola (1962) ja Kauppaoppilaitos (1965), molemmat yhteistyössä Kari Virran kanssa ja molemmat kilpailuvoittoja. Sampolan upea aula henkii samantyyppistä komplisoitua modernismia kuin Aallon arkkitehtuuri. Ratinan stadion (1966), joka rakennettiin Tammerkosken varteen, toi betonibrutalismin kaupungin ydinkeskustaan. Hämeensillan kupeeseen valmistui pieni, oivaltavasti terassoitu puurakenteinen ravintola Koskipuisto (1966), jota on laajennettu moneen kertaan.
Timo Penttilä: Sampola. Kuva Saana Säilynoja / Vapriikin kuva-arkisto.
Penttilän monipuolinen arkkitehtuuri luo toisenlaisen kuvan 1960-luvusta kuin systemaattisuutta korostava modulaarinen konstruktivismi, niin sanottu miesiläisyys. Sampola ja Ratinan stadion tekevät arkkitehtuurillaan edelleen vahvan vaikutuksen. Molemmat kertovat hienosti arkkitehtuurin pyrkimyksistä 1960-luvulla. Ne eivät kuitenkaan kuulu ”arkkitehtuurin 60-lukulaisuuteen” eivätkä siis ole mainitsemisen arvoisia. Näin on, mikäli uskoo esimerkiksi Arkkitehtuurimuseon julkaisemaa 1960-luvun arkkitehtuuria käsittelevää kirjaa Värikkäämpi, iloisempi, hienostuneempi (2016).
Penttilä on siis pysynyt määritelmänsä mukaisesti ”vääränä” arkkitehtina. Tilanne kertoo onneksi historiankirjoituksesta eikä Penttilän arkkitehtuurista. Vetävää ja oikeanlaista tarinaa nimittäin syntyy, jos hegeliläis-ideologisesti oletetaan ajan henki tai jokin muu vastaava määrite kuten ”60-lukulaisuus” ja kyetään myös tiedostamaan se oikein. Silloin arkkitehtuurin historia ryhmittyy kauniisti oikeaan järjestykseen.
Toisenlainen kuva ajanjaksosta syntyy, jos hyväksyy, että kaikki on, mitä se on. Silloin Penttilän elinvoimainen arkkitehtuuri kuuluu olennaisesti 1960-luvun kulttuurikuvaan. Ideologisen virtaviivaistamisen kadotessa rakennustaide näkyy selkeästi ja arkkitehtuurin oma painoarvo pääsee vaikuttamaan vapaasti. Sivukaduilta saattaa löytää näköjään ideologisesti ihan vääriä mutta kiinnostavia ajatuksia.
Toivo Korhonen – vahva aloitus
Yhteiskunnallisen korkeakoulun eli nykyisen Tampereen yliopiston päärakennuksen arkkitehtuurikilpailun (1958) voitti ehdotus ”Simplicitas”. Työn erotti muista ehdotuksista juuri sommitelman yksinkertaisuus: leveän suorakaiteen lävistää suorakulmaisesti pitkä kapea suorakaide – ja siinä koko juttu. Mustavalkoiseksi pelkistetty kokonaisuus on edelleen vahvaa minimalismia, vaikka monia muutoksiakin on tehty.
Perusasetelmassa ja valmiin rakennuksen arkkitehtuurissa näkyy Ludwig Mies van der Rohen ja less is more –rationalismin vaikutus. Korhonen (1926–2014) toi ensimmäisellä omalla työllään uudenlaista vivahdetta rationalismiin, jonka nousukauden oli aloittanut Palacen talo (Keijo Petäjä Viljo Revell 1953). Korhonen jatkoi mustavalkoisen, pelkistetyn rationalismin kehittelyä myös oman talonsa (1960) suunnittelussa Lauttasaareen Helsingissä.
Toivo Korhonen: Tampereen yliopiston päärakennus. Kuva Saana Säilynoja / Vapriikin kuva-arkisto.
Kun Korhonen suunnitteli Teknillisen korkeakoulun – nykyisin Tampereen yliopisto – tiloja Hervantaan jotain olennaista oli muuttunut. Sähkötalo (1978) ja Rakennustalo (1983) jatkavat rationalismin linjoilla ja rakennukset muodostavat systemaattisen kokonaisuuden. Talojen järjestelmäarkkitehtuuri ei virity minimalistisesti eikä oikein muutenkaan kiinnostavaksi, vaan pysyy niin sanotusti rakentamisena. ”Se jokin” on hukassa. Mitä Korhosen arkkitehtuurille oikein tapahtui, kyselee sivukadulle ehättänyt ajatus.
*****
Rakennustapa muuttui 1970-luvulle tultaessa yhä teollisemmaksi, mutta tämä yleinen muutos ei tässä tapauksessa riitä selitykseksi. Alan miettiä Jaakko Laapotin (1931–2017) roolia. Hän oli Korhosen pääavustaja Yliopiston päärakennuksen suunnittelussa; kilpailuvaiheeseen hän ei osallistunut. Laapotti oli myös pääavustaja Korhosen oman talon suunnittelussa. Heidän yhteinen ehdotuksensa voitti Lauritsalan kirkkokilpailun (1958), tosin brutalistinen betonikirkko rakennettiin vasta vuosikymmen myöhemmin (1969).
Laapotti suunnitteli myöhemmin urallaan Tampereelle hotelli Rosendahlin (1978). Perusratkaisu sopeutuu onnistuneesti Pyynikinharjun järvimaisemaan. Arkkitehtuuri on hienostunutta yksityiskohtiin ulottuvaa rationalismia, johon teräsrakenteet tuovat high-tech-sävyä. Ero Korhosen Hervannan töihin on arkkitehtuurimielessä suuri.
Mietin vielä Korhosen arkkitehtuurin muutosta. Ehkä arkkitehdin ja hänen avustajansa (Laapotti) yhteiset energiat virittyivät juuri sillä oikealla tavalla heidän suunnitellessaan yliopistoa ja muutamia muita taloja. Toimivan yhteistyön lakatessa arkkitehti joutunee hakemaan uusia kuvioita ja ote saattaa kirvota…. Tai ehkä paljon rakentaneen Korhosen kiinnostus arkkitehtuuriin vain lopahti 1970-luvulla? Spekulaatioita on hauska pyöritellä sinne tänne. Vastauksia ne eivät kuitenkaan anna.
Akateemikot Tampereella
Tamperelaisista akateemikoista tunnetuin on tietenkin ”Toijalan takainen” kirjailija Väinö Linna. Kun siirrytään kirjallisuudesta arkkitehtuuriin ja tarkastellaan kolmen arkkitehti-akateemikon yhteyksiä Tampereen kulttuuriin, piirtyy esiin kolme erilaista Tampere-suhdetta.
*****
Alvar Aalto toteutti Tampereelle vain kaksi hanketta. Ne olivat harjakattoisten puutalojen Asevelikylä (1943) ja punatiiliset, Tampellan toimeksiannosta suunnitellut neljä kerrostaloa (1950-53) Ilmarinkadulla Kalevassa.
Asevelikylässä Aalto kehitteli esivalmistusta ja joustavan standardisoinnin ideoitaan ja tutunomaiset pikku talot ovat siksi kiinnostavia. Pekolan punatiiliset kerrostalot ovat Aallon punatiilikauden varhaisia toteutuksia. Pekolan talot tilattiin vuonna 1941 ja ensimmäisissä luonnoksissa julkisivut olivat punatiiltä. Mukavan arkiset kerrostalot toteutettiin vasta 1950-luvun alussa. Punatiilisyydestään tunnettu kaareva Baker House (1949) Yhdysvalloissa toteutui aiemmin, mutta hanke tilattiin Aallolta vuonna 1946, siis Pekolan talojen jälkeen.
Tampereen arkkitehtuurikilpailuihin Aalto osallistui kahdesti. Viinikan kirkkokilpailussa (1927) Aallon ajan klassismin ideoita kehittelevä ehdotus sai toisen palkinnon. Aalto osallistui myös Tampereen rautatieasema-kilpailuun (1933), vaan työ ei yltänyt palkittujen joukkoon.
*****
Turku, Helsinki, Jyväskylä, Seinäjoki ja Rovaniemikin voivat uskottavasti kertoa olevansa Aalto-kaupunkeja. Tampere puolestaan voi hyvin perustein julistautua Pietilä-kaupungiksi. Pietilöiden suppeasta tuotannosta – kymmenkunta tärkeää teosta – kolme teosta on Tampereella.
Kalevan kirkko (1966) on Reima Pietilän informalistisen varhaisvaiheen merkkiteos. Pietilälle itselleen Kalevan kirkko merkitsi vapautumista Brysselin paviljongin modulismista ja abstraktista muodosta: ”Puhuisin ’todellisesta genesiksestä’, kun puhumme Kalevan kirkosta. ….näyttää etten voi luoda kansainvälistä standardiarkkitehtuuria, mutta omia rakennuksiani en tee niinkään kehnosti…”
Kehno ei ole Hervannan keskusakselikaan (1979, 1989). Se oli tärkeä toimeksianto (1975), joka lopetti uran hiljaisen vaiheen. Hervannan hanke myös uudisti Pietilöiden ilmaisua 1960-luvun alun kilpailuvoittojen tultua toteutetuiksi. Keskusakseli kertoo Pietilöiden uudenlaisesta orientoitumisesta ja on merkittävä moderni kaupunkikeskus. Itse yllätyin vaelleltuani taas kerran keskusakselilla, kuinka kokonaisuus tuntuu jotenkin salaperäisesti voimistuvan ja kirivän ylöspäin arvostusasteikoillani. Alkuvaiheen karhea toteutus ei enää vaikuta heikkoudelta, vaan kokonaisuus hallitsee yhä intensiivisemmin.
Raili ja Reima Pietilä: Hervannan keskusakseli. Kuva Saana Säilynoja / Vapriikin kuva-arkisto.
Myöhäisvaiheen työ pääkirjasto Metso (1986) on pysynyt outona lintuna, joka herättää kävijöissä monenlaisia ajatuksia. Monte Carloon monitoimikeskuksen kilpailuehdotuksessa (1969) alkanut ja Hervannan keskusakselissa jatkoa saanut kaarimuotojen kehittely huipentuu Metsossa. Siinä rakenne, tila ja muoto kiertyvät kiehtovan hämmentäväksi arkkitehtuuriksi. Metso on jotenkin hankala tapaus – vain harvoin olen kuullut jonkun arkkitehdin kehuvan Metsoa ilman pitkiä ”mutta” -lauseita.
Pietilöiden ja Tampereen suhde näyttää älyllisesti tarkasteltuna melkoisen eriskummalliselta: Turusta kotoisin oleva dadaismista, surrealismista ja informalismista inspiroitunut, suomalaisen modernismin yksilöllisin avantgardisti, jonka suunnitelmia rakennetaan eniten Toijalan takaiseen työväenkaupunkiin. Mitenhän Pentti Saarikoski tämän selittäisi? Ehkä vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa? Tai sitten tällaista vain sattuu – harvoin tosin, mutta sattuu silti kuten Nikolai Gogol kirjoitti.
*****
Nykyinen arkkitehtuurin akateemikko Juha Leiviskä on kokenut Tampereen kotikaupungikseen. Muuttaessaan äitinsä kanssa Tampereelle vuonna 1941 hän oli nelivuotias pikkupoika. Leiviskä on kuvannut lapsuutensa ja nuoruutensa kaupunkia näin: ”Kaupunkiorganismi, jossa on intiimi pieni mittakaava laidoilla ja juhlava suuri skaala pääkaduilla ja toreilla ja kaiken huippuna tehtaiden reunustama kosken varsi, miljöö, joka halkaisee kaupunkikudoksen.”
Jos ei pelkää ylitulkintoja, voi Leiviskän kuvauksen pohjalta päätellä lapsuuden kokemuksen Tampereen kaupunkikuvasta vaikuttaneen hänen arkkitehtuuriinsa. Pyhän Tuomaan kirkko (1975) Oulussa, Myyrmäen kirkko (1984) Vantaalla ja Männistön kirkko (1992) Kuopiossa toistavat kaikki erilaisina variaatioina teemaa ’intiimi pieni mittakaava laidoilla ja juhlava suuri skaala päätiloissa’.
Akateemikko on tehnyt kotikaupunkiinsa ainakin Verkatehtaan alueen vaihtoehtosuunnitelman (1974) ja kilpailuehdotukset Tampere-talon (1983) ja Tampellan alueen (1990) kilpailuihin. Yhtään rakennusta hän ei kuitenkaan ole päässyt toteuttamaan lapsuuden tilakokemuksien lähtöruutuun. Alvar Aalto saattaisi tuumata tilanteesta: ”Nemo propheta in patria”.
*****
Kun etsin kolmen arkkitehtiakateemikon ja Tampereen kulttuurin pienintä yhteistä tekijää, löysin – kuinka ollakaan – punatiilen. Aalto, Pietilä ja Leiviskä ovat käyttäneet merkittävissä töissään Tampereen kaupunkikuvan tunnusmateriaalia. Akateemikkojen skeptinen suhde teknokulttuuriin ei sen sijaan ole tullut vallitsevaksi Tampereen rakentamisessa.
Artikkelin kirjoittaja Jorma Mukala on tutkiva arkkitehti, joka toimi Arkkitehti-lehden päätoimittajana 2009–2017.
Kirjallisuus
Aloitus:
Tarkka, Pekka, Pentti Saarikoski. Vuodet 1964–1983, Otava 2003, s.643.
Lahti, Markku ja Mukala, Jorma, Tampereen arkkitehtuuriopas 1900–2021, Tampereen museot 2021.
Strömmer:
Nikula, Riitta, Suomen arkkitehtuurin ääriviivat, Otava 2005.
Bertel Strömmer 1890–1962. Tampereen kaupunginarkkitehti 1918–1953, näyttelyluettelo, Pirkanmaan perinnepoliittinen yhdistys ry, 1987.
Docomomo Suomi. Kohdevalikoima, Docomomo Suomi Finland ry 2017.
Arkkitehti-lehti 11–12/1944 (Tampere-numero).
Arkkitehti-lehti 1934 s.25–29 (Tampereen asemarakennus julkisivukilpailu).
Arkkitehti-lehti 1937 s.97–103 (Tampereen asemarakennuksen esittely)
Penttilä:
Arkkitehti-lehti 2/2011, ”Hyvä rakentaminen ei ole salatiede” (Timo Penttilän haastattelu).
Mikkola, Kirmo, ”Suomalaisen arkkitehtuurin ajankohtaisia pyrkimyksiä”; teoksessa Mukala, Jorma (toim.), Arkkitehtuurilinjoja. Kirmo Mikkolan kirjoituksia, Rakennustieto 2009.
Penttilä, Timo, Oikeat ja väärät arkkitehdit. 2000 vuotta arkkitehtuuriteoriaa, Gaudeamus 2013.
Lahti, Juhana ja Rauske, Eija (toim.), Värikkäämpi, iloisempi, hienostuneempi. Näkökulmia 1960-luvun arkkitehtuuriin, Suomen arkkitehtuurimuseo 2016.
Korhonen:
Arkkitehti-lehti 5/1958 (Tampereen yliopisto-kilpailu).
Arkkitehti-lehti 6/1961 (Tampereen yliopiston esittely).
Arkkitehti-lehti 8/1977 (Hotelli Rosendahlin esittely).
Akateemikot:
Schildt, Göran, Alvar Aalto. ALife’s Work – Architecture, Design and Art, Otava 1994.
Quantrill, Malcolm, Reima Pietilä, Otava 1984, s.186.
Norri, Marja-Riitta ja Paatero, Kristiina, Juha Leiviskä, Suomen rakennustaiteen museo 1999, s.8.