Vuoden 2021 Venetsian arkkitehtuuribiennaalin teema How will we live together kutsui miettimään, miten arkkitehtuuri voi vastata ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kriiseihin ja epävakaisiin tulevaisuudennäkymiin. Vaikka seuraava, vuoden 2023 biennaali on jo ovella, on pitkittyneen koronatilanteen, pahenevan ilmastokriisin sekä Ukrainan sodan jälkeen kysymys yhteiselosta edelleen äärimmäisen ajankohtainen.
Yhteiskunnallisten kriisien ja ratkaisuehdotusten jäsentäminen ja artikulointi arkkitehtuurin kautta on myös teema, jolla on keskeinen paikkansa etenkin modernin arkkitehtuurin historiassa. Aikamme pyrkimyksiä yhteiskunnan ekologiseen jälleenrakennukseen verrataan usein etenkin toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennusaikakauteen. Laura Bergerin, Kristo Vesikansan ja Philip Tidwellin kuratoima New Standards -näyttely Venetsian biennaalissa asettuu osaksi tätä jatkumoa. Näyttely käsitteli Suomessa vuonna 1940 perustetun Puutalo Oy:n esivalmistettujen puisten standarditalojen historiaa arkkitehtuurin mutta myös laajemmin yhteiskunta-, sosiaali- ja taloushistorian näkökulmista. Paljon huomiota ja kiitoksia saanut näyttely nähtiin myös alkuvuonna 2022 Arkkitehtuurimuseossa sekä myöhemmin kiertonäyttelyissä ympäri Suomea.
Reilu vuosi näyttelyä myöhemmin voi todeta, että Puutalo Oy:n historialla on edelleen paljon annettavaa. Koneen säätiön rahoittama HoPE-projekti jatkaa Puutalo Oy:n teemojen parissa. Myös Garret-kustantamon julkaisema New Standards -julkaisu syventää tematiikkaa biennaalinäyttelystä tulevaisuuteen.[1] Teos syventää näyttelyä artikkeleilla, joissa korostuu Puutalo Oy:n standardien moniulotteinen yhteiskunnallinen konteksti sekä poliittinen ja kulttuurinen viitekehys. Puutalon kautta kuvataan sellaisia jälleenrakennusaikakauden arkkitehtuurin, yhteiskunnan ja talouden välisiä kytköksiä, joissa standardointi ei palaudu ainoastaan yhteen näkökulmaan vaan pikemminkin voisi puhua useista standardoinneista ja useista asumisen etnografioista esivalmisteisissa taloissa.
Puutalo Oy
Rakennusten teollinen massatuotanto ja suunnittelun standardointi ovat eräitä 1900-luvun modernismin keskeisimpiä tavoitteita ja unelmia.[2] Tästä näkökulmasta onkin erikoista, miten tähän asti tuntematon Puutalon historia on ollut suomalaisen modernismin kaanonissa – etenkin kun New Standards kertoo siitä tulleen toisen maailmansodan jälkeen suurin esivalmistettujen puisten rakennusten, pääosin omakotitalojen mutta myös esimerkiksi koulujen, suunnitteluun, valmistamiseen ja vientiin keskittynyt yritys.
Erilaisista jälleenrakennusaikakauden tyyppitalojärjestelmistä on kirjoitettu Suomessa valtavasti ja ne ovat paikoin jopa myyttisessä maineessa.[3] Mitä tulee puurakentamiseen, jälleenrakennusaikakauden arkkitehtuurista muistetaan pikemminkin erilaiset tyyppitalojärjestelmät, joita esimerkiksi Alvar Aalto kehitti (toki jo 1930-luvulla) yhteistyössä A. Ahlströmin kanssa, ja myöhemmät myyttiset mittasuhteet saaneet erilaiset rintamamiestalopiirustukset. Suhteessa tyyppitalopiirustuksiin Puutalo vei kuitenkin standardisaaton pidemmälle, tuotantoon ja teolliseen esivalmistukseen saakka. Puutalo Oy:n toimitusjohtaja Olavi Rinkkinen korosti uusissa talomalleissa käytettyjen rakenneratkaisuiden (esimerkiksi sekarunko massiivisen hirsirungon sijan) taloudellisuutta, resurssiviisautta ja muuntojoustavuutta.
Suomessa Puutalo Oy:n rakentamia (sittemmin laajasti purettuja) asuinalueita sijaitsi muun muassa Helsingissä Kumpulassa, Koskelassa ja Annalassa sekä Porissa Liinaharjan asuinalueella. 1950-luvulla Puutalo alkoi valmistaa myös julkisivuelementtiä betonirunkoisiin kerrostaloihin, joita hyödynnetiin esimerkiksi Tapiolaan rakennetussa Viljo Revellin suunnittelemassa Mäntyviidan kerrostalossa. Talomallien suunnittelusta vastasivat alkuun nuoret arkkitehdit Jorma Järvi ja Erik Lindroos. Muita suunnittelijoita olivat muun muassa Toivo Jäntti ja Jaakko Laaksovirta.
Standardointi ylhäältä alas
Miten Puutalo Oy sitten asettuu suhteessa jälleenrakennuksen kontekstiin? Puutalon synty on kiinteästi sidoksissa toista maailmansotaa seuraavaan yhteiskunnalliseen kriisiin. Vuonna 1940 talvisodan päättäneen Moskovan rauhansopimuksen myötä Suomessa oli 420 000 pakolaista luovutetuilta alueilta tai kotinsa sodan myötä menettäneenä, minkä vuoksi eduskunta sääti poikkeuksellisen pika-asutuslain. Laki mahdollisti valtiolle maanhankinnan yksityisiltä maanomistajilta helpottamaan talvisodan jälkeistä jälleenrakennusta. Viisi vuotta myöhemmin, jatkosodan jälkeen säädettiin vielä uusi maanhankintalaki, joka mahdollisti vielä tehokkaamman maan pakkolunastamisen evakoille valtion toimesta.[4]
Valtion aktiivisempi ja mittakaavaltaan laajempi rooli jälleenrakennuksen organisoinnissa ohjasi myös rakennustuotannon kokonaisvaltaisempaan organisointiin.[5] Puutalo Oy:n muodostivatkin puu- ja metsäteollisuuden suuret yritykset, jotka olivat suomalaisen elinkeinoelämän kannalta avainasemassa myös laajemmin.
Puutalon tuotanto kohdistui alusta alkaen muun puu- ja metsäteollisuuden tavoin vahvasti myös vientiin. Ensimmäinen merkittävä ulkomainen asiakas oli Natsi-Saksan Wehrmacht, jolle toimitettiin armeijaparakkeja. Myöhemmin Puutalo Oy toimitti Saksaan myös rakennuksia asuinkäyttöön. Näitä Finnensiedlungen-asuinalueina tunnettuja kokonaisuuksia on edelleen olemassa. Toisen maailmansodan jälkeen Puutalo Oy:n merkittävämmäksi vientimaaksi tuli Neuvostoliitto. Puutalo Oy toimitti noin 6400 rakennusta sotakorvauksina, ja tämän jälkeen sillä oli myös merkittävä rooli Neuvostoliiton kanssa harjoitetussa bilateraalikaupassa. Tämän lisäksi Puutalo toimitti rakennuksia erityisesti Tanskaan, Puolaan, Ranskaan, Kolumbiaan ja Israeliin.
Puutalossa näyttäytyy siten risteävän valtiolliset ja yksityiset, sosiaaliset ja taloudelliset intressit asuntokysymyksen ratkaisussa.[6] Tämän voi tulkita usealla eri tavalla. Myötämielisessä tulkinnassa yleishyödyllinen Puutalo Oy perustetaan toimimaan ikään kuin markkinaintressien sijaan kansakunnan kokonaisedun hyväksi ja näin se asettuu osaksi kansakunnan yhteistä modernisaatiota sekä kotimaan jälleenrakennuksen että viennin kehittymisen suhteen. Toisaalta Manfredo Tafurin hengessä voidaan myös kriittisesti esittää, että Puutalo jatkaa saumattomasti modernin arkkitehtuurin ja teollisuuspääoman välistä ideologista liittoa.[7] Tässä luennassa standardoinnilla on ennen kaikkea laajempi poliittinen merkitys yhteiskunnan uusintamisessa, jonka kautta Puutalon voi sijoittaa 1930-luvun funktionalismin standardikokeilujen ja myöhemmän betonielementteihin pohjautuvan aluerakentamisen ja yhdyskuntasuunnittelun välimaastoon.[8]
Mikrotasolla standardoinnin ja yhteiskunnan uusintamisen välistä yhteyttä heijastelee esimerkiksi ydinperheen ympärille rakentuva arkkitehtuurin kautta toteutettu politiikka. New Standards -teoksessa Riitta Niskasen artikkeli osoittaa, miten Puutalo Oy:n markkinoinnissa korostui perhekeskeisyys ja ydinperhearvot. Näkökulma jatkaa Kirsi Saarikankaan uraa uurtavan Model Houses for Model Families –väitöskirjan (1993) teesiä, jossa tyyppitalojen standardiratkaisulla katsotaan olevan keskeinen yhteys väestönhallinnalliseen ydinperhekeskeiseen biopolitiikkaan.[9]
Standardointi alhaalta ylös
Puutalon yhteiskunnallisen merkityksen sinänsä perusteltu tulkitseminen pelkästään yhteiskunnan uusintamisen ja hallinnan perspektiivistä antaa kuitenkin liian yksiulotteisen kuvan siitä, minkälaisista erilaisista risteävistä voimista myös pitkälle standardisoidut ja esivalmistetut talot koostuvat. Tämä käy ilmi etenkin, mikäli Puutaloa ei tarkastele ainoastaan suunnittelun vaan myös käytön näkökulmasta.[10]
Tätä korostaa etenkin Juuso Westerlundin valokuvatutkielma taloista ympäri maailmaa osana New Standards -näkökulmaa. Westerlund käsittelee valokuvissaan tyyppitalojen nykyelämää Helsingin ohella Tanskan Århusissa ja Kolumbian Barranquillassa. Erityisen mielenkiintoinen on Puutalon asema Kolumbiassa, johon toimitettiin yhteensä 2700 taloa. Tässä kontekstissa Puutalon rakennuksille on annettu hyvin erilaisia merkityksiä kuin esimerkiksi Suomessa. Kuvissa taloja on vaikeaa tunnistaa standarditaloiksi sillä ne ovat kokeneet niin suuria muutoksia. Kuvissa fokus on myös ennen kaikkea nykyisissä asukkaissa, ei esimerkiksi siinä miten alkuperäiset rakennusosat ja -materiaalit ovat säilyneet tai miten niitä on entisöity.
Kuvien ohella New Standards -teoksessa on myös Aalto-yliopiston puurakentamisen professorin Pekka Heikkisen kuvaus perheensä Helsingissä sijaitsevasta, alun perin Puutalo Oy:n valmistamasta talosta. Remontoidessaan taloa Heikkinen huomasi, että jo pystytysvaiheesta lähtien rakenteisiin oli tehty paljon poikkeuksia ja omia, paikoin luoviakin, lisäyksiä. Näiden ja myöhempien korjausten sekä laajennusten muodostaman kerrostuksellisuuden alta myös käsitys standardeista väistämättä laajenee. Tällainen näkökulma modernismiin liittyvän standardoinnin historiaan muuttaa valokuvien tavoin fokuksen tapahtuvaksi alhaalta ylös pikemminkin kuin ylhäältä alas.
Tähän liittyen Vesikansa, Tidwell ja Berger tunnistavatkin eräänlaisen standardoinnin paradoksin: mitä pidemmälle standardit kehittyvät, mitä enemmän taloja tuotetaan ja pystytetään, sitä näkymättömämmäksi ja enemmän anonyymeiksi talot tulevat. Tässä mielessä modernismiin olennaisesti kuuluva standardointi ei kenties tuotakaan, kuten joskus ajatellaan, monotonista ympäristöä. Pikemminkin päinvastoin: juuri standardien anonyymisyys mahdollistaa talojen muokattavuuden. Myös Puutalon talojen vienti, länsikeskeisyydestään huolimatta, on esimerkki siitä, miten modernismin historiaan kuuluu myös eräänlainen kaoottinen sekoittuminen paikallisen käytön ja universaalien ideaalien välillä.
Tästä tulee mieleen Philippe Boudonin klassikkotutkimus Pessac de Le Corbusier (1969), jossa standardit näyttäytyvät pikemminkin alustana ja lähtökohtana lukuisille yllättäville muutoksille, ei lopputuloksena. Boudon kuvasi tutkimuksessaan Le Corbusierin suunnitteleman asuinalueen muutoksia ja muuttumista asukkaiden toimesta Bordeauxin esikaupunkialueella, Pessacissa. Bourdeaux-Pessac oli ensimmäinen kaupunkiuudistus, jossa Le Corbusier pääsi konkreettisesti soveltamaan Kohti uutta arkkitehtuuria -pamfletissaan (1923) esittämiään ajatuksia standardeihin ja sarjatuotantoon perustuvasta arkkitehtuurista.[11]
Le Corbusier laati alueelle kokonaissuunnitelman, joka piti sisällään noin seitsemänkymmentä asuntoa. Boudon osoittaa tutkimuksessaan, kuinka ihmiset asettuivat asumaan näihin Le Corbusierin tarkasti suunnittelemiin asumiskoneiksi luonnehdittuihin asuntoihin samalla tietoisesti rikkoen niiden funktionaaliset toiminnot. Boudonin mukaan missään alueelle suunnittelussa asunnossa ei ollut asuntojen valmistumisvuoden jälkeen asuttu, kuten Le Corbusier oli suunnittelut. Nykynäkökulmasta Boudonin havainnot resonoivat myös esimerkiksi Lacaton & Vassalin suunnittelutyön kanssa, joka pyrkii sovittamaan erilaiset monimuotoiset ja autonomiset asumismuodot modernismin tehokkuuteen ja standardeihin. Tässä mielessä kyse on standardeihin liittyvän käytettävyyden, niiden kautta elämisen ja ”vapaan käytön” historiasta ja jatkuvuudesta.[12]
Voiko myös Puutalon myöhempien vaiheiden kautta löytää samakaltaisia teemoja, jonka kautta emme ajattelisi esimerkiksi jälleenrakennusta ainoastaan tiettyyn historialliseen tilanteeseen liittyvänä ratkaisuna vaan pidempänä prosessina ja jatkumona? Samalla kyse on myös laajemmin modernismin tulkinnasta. Sen sijaan, että modernismia lähestytään yhtenä oppina, on kiinnostavampaa pohtia, millä tavoin universaalit tavoitteet ja ideaalit yleisistä standardeista ovat sovitettavissa spesifeihin konteksteihin ja miten standardit myös muokkautuvat niiden myöhemmän käyttöönoton kautta.
Nähdäkseni New Standards:in ratkaisu – Puutalo Oy:n historian lähestyminen nykyisyydestä käsin ei siten palaudu ainoastaan opetukseksi siitä, miten jälleenrakennusta on aikaisemmin toteutettu. Samalla kyse on kenties paljon perustavammasta standardeihin liittyvän ”universaaliuden” laajentamisesta: olemme taas kerran tilanteessa, jossa energiatuotanto, raaka-aineet, asuntojen massamittainen rakentaminen sekä sodan että ilmastonmuutoksen tuhoamille aluille pitää ajatella kollektiivisesti uudelleen.[13]
Artikkelin kirjoittaja YTT Aleksi Lohtaja työskentelee Arcinfossa yhteiskunnallisen vaikuttamisen asiantuntijana.
Viitteet
[1] Vesikansa, Kristo; Tidwell, Philip & Berger, Laura (2021). New Standards. Helsinki: Garret publications.
[2] Neufert, Ernst & Neufert, Peter (2012). Architects’ data. Hoboken: John Wiley & Sons; Waltari, Mika (1982). Rakennustaide ja standardi. Jälleenrakentamisen ydinkysymyksiä. Helsinki: Rakennustieto Oy.
[3] Ks. esim. Helamaa, Erkki (1983). 40-luku. Korsujen ja jälleenrakentamisen vuosikymmen. Helsinki: Suomen rakennustaiteen museo.
[4] https://www.mfa.fi/kokoelmat/tietopaketit/jalleenrakennuskausi/jalleenrakentamisen-vaiheet/
[5] Ks. myös esim. Korvenmaa, Pekka (2004). Modern Architecture Serving Modern Production. Teoksessa Korvenmaa, Pekka (toim.) Alvar Aalto Architect. Volume 7, Sunila 1936–54, Helsinki: Alvar Aalto Academy, 9–21.
[6] Juntto, Anneli (1990). Asuntokysymys Suomessa. Topeliuksesta tulopolitiikkaan. Suomen sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisu numero 50. Helsinki: Asuntohallitus.
[7] Tafuri, Manfredo (1976). Architecture and Utopia: Design and Capitalist Development. Cambridge: MIT Press.
[8] Hankonen, Johanna (1993). Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Tampere: Otatieto Oy & Gaudeamus.
[9] Saarikangas, Kirsi (1993). Model Houses for Model Families: Gender, Ideology and the Modern Dwelling: the type-planned houses of the 1940s in Finland. Helsinki: Tiedekirja.
[10] Ks. tällaisesta yrityksestä laajemmin esim. Cupers, Kenny (toim.) (2013). Use Matters: An Alternative history of archtitecture. London: Routledge.
[11] Boudon, Philippe (1967). Pessac de Le Corbusier: Etude socio-architecturale, 1929-1985. Paris: Dunod.
[12] Lacaton, Anne & Vassal, Jean-Philippe (2015). Freedom of Use. Berlin: Sternberg Press.
[13] Ks. myös Kockelkorn, Anne & Zschocke, Nina (toim.) (2019). Productive Universals—Specific Situations: Critical Engagements in Art, Architecture and Urbanism. Berlin: Sternberg Press.