Oulun koulu elää?

Päätoimittaja Marja-Riitta Norri kysyi Arkkitehti-lehdessä 1/1981: “Jättääkö Oulun koulukunta arkkitehtuurin kartalle muuta kuin tukilaissaappaiden jäljet”.[1] Oulun koulun alkuvaiheissa mukana ollut emeritaprofessori ja kirjailija Anna-Maija Ylimaula vastaa kysymykseen Docomomon pyynnöstä.

Nyt 40-vuotta myöhemmin on helpompi vastata siihen mitä “Oulun kouluna” tunnetusta arkkitehtuuri-ilmiöistä on jäänyt jäljelle. Onko muuta kuin nimi yliopiston opinahjolle, The Oulu School of Architecture?

Oulun koulun tunnetuin kohde on Docomomon listalle 2017 nostettu ja erityislailla suojeltu punatiilinen Oulunsalon kunnantalo. Se on yksi harvoista 1980-luvun kohteista Docomomon kohdevalikoimassa, joka painottuu modernismin varhaisempiin vaiheisiin. Samassa yhteydessä valikoimaan nostettiin myös Kari Virran työryhmän suunnittelema ja vuosina 1971–1980 toteutettu Oulun yliopiston Linnanmaan kampuksen rakennusvaihe, jolle on tunnusomaista kirkkaat värit kontrastina betonipinnoille.

Oulunsalon kunnantalo. Kuva: Anna-Maija Ylimaula.

 

Oulun kaupunki kartoittaa parhaillaan Oulun koulun arkkitehtuuria, joka on konkreettisena todisteena yhä nähtävissä. Oulun koulun parhaat työt ovat rakennuksia, jotka ovat kestäneet ajan kulumista ja täyttävät hyvin Vitruviuksen pari tuhatta vuotta sitten arkkitehtuurille asettamat kolme tärkeintä vaatimusta: kestävyys, käyttökelpoisuus ja kauneus. Oulun koulussa on yhä erotettavissa kolme suuntausta: paikallisuuteen perustuva regionalismi, kansainvälisiä virtauksia myötäillyt postmodernismi sekä puurakentamiselle innoitusta antanut karelianismi.

Arkkitehtuurin “Oulun koulu” oli aluksi pilkkanimi. Sillä haluttiin vähätellä pohjoista regionalismia, joka syntyi vastustamaan steriiliä kansainvälistä modernismia. Reima Pietilän (1923–1993) professuurikausi Oulun yliopiston arkkitehtuurin osastolla 1970-luvulla innosti protestoimaan tasakattoarkkitehtuuria ja monotonista elementtituotantoa. Koska hän tunsi olevansa johtavan arkkitehtiestablishmentin ulkopuolella, sen pilkattu Muumi-pappa, Pietilä kannusti meitä keskusteluun ja kirjoittamaan sekä ympäröivän elämän ja vallitsevan arkkitehtuurikäsityksen kriittiseen tarkasteluun. Poliittinen aktivismi Oulun Arkkitehtikillassa 1970-luvulla halusi pyyhkiä pois elitismin ja saada hyvin suunnittelun rakennetun ympäristön kaikkien kansalaisten yhteiseksi iloksi. Myös rakennussuojelu sai lisää voimaa kollektiiveista, joissa opiskelijoita asui esimerkiksi purku-uhan alla olevissa Oulun Rantakadun puutaloissa. Silloin syntyi Oulun koulua leimaava täältä pesee -asenne. Rehellisen regionalistinen, pilailevan postmoderni ja uppiniskaisen uhmakas.

Leena Maunula kirjoitti Helsingin Sanomien kulttuurisivulla 16.2.1994 otsikolla “Oulun koulun kevyempi linja” Arkkitehtuurimuseon näyttelystä Puun ja kuoren välissä:

Oululaiset arkkitehdit ovat tehneet pioneerin työtä pohjoisen maaseudun ja taajamien rakentajina, jolloin he ovat tietoisesti etsineet arkkitehtuurin jokamiehelle tuttua kieltä. Kokonaiset pohjoiset kunnat kuten Oulunsalo ovat omaksuneet arkkitehtuurin keinoksi rakentaa kuvaansa. [–] Valo, vuodenajat ja lumi vaikuttavat nekin.[2]

Saman päivän Helsingin Sanomissa toimittaja Marja Salmela julistaa, että “Pohjoisen kapinaliikkeestä tuli lyhytikäinen ilmiö. [–] Reima Pietilä opetti Oulun arkkitehdeille itsenäisyyttä, muttei suostunut koulukunnan isäksi.” Salmelan mielestä Oulun koulu oli sulkenut ovensa ja sen elämänkaari jäi keskeneräiseksi.

 

Paikan henki, Genius Loci

Kun oululaisarkkitehtien joukko taipaleensa aloitti, ei moni muukaan uskonut taloja toteutettavan. Niitä tuli kuitenkin perä perää koko 1980-luvun ajan: Oulunsalon, Kiuruveden ja Toholammin kunnantalot. Normaalikoulun ja Oulunsalon koulun yläasteet, Myllyojan seurakuntatalo, Mikonkarin leirikeskus, Kalevala-hotelli, Nallikarin majakka ja monta muuta.

Näin kirjoitti Antti Pihkala Kalevassa 27.11.1993.[3]

Kiuruveden kaupungin verkkosivut toteavat edelleenkin ylpeänä:

Kiuruveden kunnantalon suunnittelusta julistettiin arkkitehtikilpailu syksyllä 1979. Tarkoituksena oli löytää arkkitehtonisesti korkeatasoinen sekä toiminnallisesti, taloudellisesti ja teknisesti toteuttamiskelpoinen ratkaisu kunnan virastotalon rakentamiseksi. Kilpailun voittivat oululaisen arkkitehtitoimisto NVV:n Kari Niskasaari, Reijo Niskasaari, Kaarlo Viljanen, Ilpo Väisänen ja Jorma Öhman kilpailuehdotuksellaan “Viis yli kolmen”.

Kunnantalon arkkitehtoniset tavoitteet liittyivät kunnan identiteettiin: pohjoissavolaisen maatalousvaltaisen pitäjän kunnantaloksi pyrittiin kehittämään rakennus, jossa paikan henki ja paikkakunnan perinne kohtaavat. Samalla pyrittiin hahmottamaan kunnalle sellaista tulevaisuudenkuvaa, jossa tulevaisuus voimakkaasti nojaa olemassa oleviin ja kunnan kehittämiin resursseihin. Kaupungintalon rakennusurakoitsijana oli kiuruvetinen Rakennusliike T. Tuovinen. Talon vihkijäiset pidettiin 30.9.1984.[4]

Kaikkien kunnantalojen kohdalla ei ole käynyt niin, että kunnantalo olisi kehittynyt kaupungintaloksi. Oulunsalon liityttyä Oulun kaupunkiin, kunnantalon käyttö on muuttunut ja etsii yhä suuntaansa.

Kyllä paikalla on väliä. Etäisyys pääkaupungista on eduksi. Oulun koordinaatit – 65°01′ N, 25°28′ E – selittävät mikä merkitys pohjoisuudella on, kesän valolla ja talven lumella, horisontin laajuudella, metsien läheisyydellä, meren ja jokien maisemilla eri vuodenaikoina. Ne eivät ole muuttuneet mihinkään. Suunnittelufilosofian lähtökohdatkin ovat edelleen toimivia: aidot luonnon materiaalit, perinteitä kunnioittavat rakenneratkaisut, inhimillinen mittakaava, paikan henki. Syvällinen yhteisymmärrys ihmisen, ympäristön ja luonnon välillä. Tuloksena parhaimmillaan on arkkitehtuurin runoutta. Se, miten nykyinen ylikorkea rakentaminen on pohjoisiin kaupunkiin rantautunut, näyttää siltä, ettei paikalla ole enää mitään väliä. Tai sitä ei ole kaavatasolla tutkittu riittävästi.

Oulun koulun arkkitehtuurissa on paljon hyvä ja kestävää. Vaikka virheitäkin tehtiin, niin niistä on opittu. Periferiassa toimivien suunnittelijoiden mahdollisuudet seurata kansainvälisiä virtauksia ovat nykyisin paljon paremmat, joten paikallisuuden huomioiminen ei johda nurkkakuntaisuuteen tai onttojen, muodissa olevien lainojen käyttöön. Edellytykset hyvään arkkitehtuuriin ovat edelleen olemassa sijainnista riippumatta.

Onko Oulun koulun arkkitehtuurilla oma identiteetti, joka kestää aikaa? Sen punatiiliregionalismi on kestänyt ajan kulumista paljon paremmin kuin leikkivä postmodernismi. Puurakentamisen buumia ovat osaltaan edistäneet maamerkiksi noussut Nallikarin majakkarakennus, Kirjasto- ja kotiseutukeskus Vihannissa ja Mikonkarin leirikeskus.

Paikan henkeä arvioidessa puhutaan usein paikan identiteetistä. Arkkitehtuurilla ja rakentamalla voi kyllä vahvistaa paikan henkeä, mutta ei luoda identiteettiä. Psykologiassa identiteetillä tarkoitetaan ihmisen käsitystä itsestään, suhdetta omaan itseensä. Pelätään identiteettivarkauksia. Ihminen ei menetä omaa identiteettiään, vaikka muuttaisi kuuhun puhumattakaan silloin, jos hänen nettiprofiilinsa varastetaan. Identiteetti on meissä paljon syvemmällä, se on kielessämme, alkukuvissamme, kollektiivisessa muistissamme.

Tarkoitan identiteetillä arkkitehtuurissa suunnittelijan keskeisintä ominaisuutta, jota ei voi menettää, muuttumatta joksikin muuksi. Oulun koulun identiteettiä ei voi kukaan varastaa. Vaikka arkkitehdit kuolevat, hyvä arkkitehtuuri elää. Oulun koulu on arkkitehtuurin hömötiainen, uhanalainen, mutta sillä on aivan oma äänensä, jonka kyllä tunnistaa.

 

Ajan henkeä vastaan

Kurssitoverini Reijo Niskasaari (1951–1988) rutisti romukoppaan Mies van der Rohen ajatuksen siitä, ettei joka maanantai tarvittaisi uutta arkkitehtuuria:

Me joudumme uusiin tilanteisiin joka päivä. Arkkitehdin tulee pystyä arkkitehtuurin arvojen jatkuvaan uudelleen määrittelyyn. Tulevaisuudessa teknokuluttuurin arkkitehtuuri tulee etenemään valtatietään. Tekniikka karkaa kuitenkin yhä kauemmaksi ihmisen käsityskyvystä. Tämän päivän koulutettu teknokraatti tuskin osaa korjata tietokoneen ohjausyksikköä.  Inhimilliset, humanistiset ja kulttuuriset tarpeet korostuvat tulevaisuuden arkkitehtuurissa.  Olemme astuneet pluralistiseen yhteiskuntaan.[5]

Punatiiliarkkitehtuuristaan tunnettu arkkitehti Heikki Taskinen (1940–1992) vastasi Oulun koulu -ilmiön olemassaoloa koskevaan kysymykseen näin: “On, minkä arvoinen Oulun koulu on, se on eri juttu. Pehmeä liike, joka on vaikuttanut koko maan suunnitteluun. Monipuolisempi näkemys. Jotain hyvää vieläkin tulossa.”[6] Aamulehden artikkelissa “Muistoja Oulun koulusta” Timo Koho arvostaa erityisesti edellisenä vuonna kuolleen Heikki Taskisen suunnittelufilosofiaa, mutta ottaa laajemmin sen kannan, että Oulun koulun kohdalla kyse oli ohi menneestä ilmiöistä ja 1980-luvulla vallinneista asenteista, funktionalismin kritiikistä ja arktisen arkkitehtuurin manifestista.[7]

Arkkitehtuuri ei ole yksittäinen ilmiö ajassa, vaan se on myös riippuvainen muista taiteen muodoista. Siksi kiinnostavaa on, että samaisella Helsingin Sanomien 16.2.1994 kulttuurisivulla, jolla Salmela ja Maunula kirjoittivat Oulun koulusta, on esitelty Magnus Lindbergin parhaimmaksi työksi mainittu neliosainen sävellys Aura. Se osoittaa, että ajan ilmiöt ovat saman suuntaisia taiteen lajeista riippumatta. Lindberg sävelsi Auran kunnioittamaan helmikuussa 1994 edesmennyttä puolalaista säveltäjää Witold Lutoslawskia. Aura on monipuolinen ajankuva, mukana kiinnostusta herättävää kuhinaa muurahaispesässä. Siitä esittävät omat tulkintansa yhä uudet sukupolvet. Sama on tapahtumassa arkkitehtuurin Oulun koululle.

 

Periferia voimavarana

Arkkitehtuurin Oulun koulu on kuin ruisleivän elävä hiiva. Sen juuren ajattomuus on maistettavissa monissa nykyarkkitehtuurin töissä kuten Kärsämäen Paanukirkossa (Anssi Lassila), Helsingin keskustakirjasto Oodissa (Arkkitehtitoimisto ALA), Kampin kappelissa (Arkkitehtitoimisto K2S) tai Suomen luontokeskus Haltiassa (Lahdelma & Mahlamäki arkkitehdit), vain muutamia mainitakseni. Ehkä reipas puurakentamisen kansainvälinen buumi olisi tullut myös ilman Oulun koulun perintöä, mutta se elää, vaikuttaa ja voi hyvin juuri nykyarkkitehtuurissa. Periferia on yhä voimavara eikä rasite.

Jos tukkilaissaappaista on kysymys, niiden painaumat ovat jättäneet pysyvät ja alati jatkuvat jäljet suomalaiseen arkkitehtuuriin. Tämä rakennusperintö on kestänyt käyttöä ja ajan kulua poikkeuksellisen hyvin. Uskon Heikki Taskisen tavoin, että “jotain hyvää on vieläkin tulossa”.

Oulun koulun arkkitehtuuri ei pyri olemaan yhtään enempää kuin se on, mutta ei myöskään vähempää. Sen arvokkain osa on osoittautunut aikaa kestäväksi; ympäristö on tullut osaksi arkkitehtuuria ja arkkitehtuuri eläväksi osaksi ympäristöään. Reijo Niskasaaren 17.9.1982 kirjoittama muistutus sopii ohjenuoraksi myös uusille suunnittelijoiden sukupolville:

Kaikista taiteen lajeista arkkitehtuurilla on vähiten varaa asettua ihmistä vastaan. Arkkitehtuurin ja luonnon kesken vallitsee niin tärkeä vuorovaikutussuhde, että sillä on merkitystä koko ihmisen olemassaololle. Ihmisen säilyminen maapallolla on mahdollista vain mikäli ihminen sopeuttaa toimenpiteensä luonnon kanssa. Arkkitehtuurin merkitys monialaisena tavoitteiden ja edellytysten luojana kehitykselle on kaikista taiteen lajeista korostunein ja suoravaikutteisin.”[8]

 

Artikkelin kirjoittaja Anna-Maija Ylimaula on arkkitehti, kirjailija sekä arkkitehtuurin historian ja korjaussuunnittelun professori emerita Oulun yliopistosta.

 

 

Viitteet

[1] Norri, Marja-Riitta (1981). “Oulun koulu kolistelee modernismin luurankoa”. Arkkitehti-lehti 1/1981, 40.

[2] Maunula, Leena (1994). ”Oulun koulun kevyempi linja”. Helsingin Sanomat 16.2.1994.

[3] Pihkala, Antti (1993). ”Arkkitehtuurin Oulun koulu on elossa”. Kaleva 27.11.1993.

[4] www.kiuruvesi.fi.

[5] Niskasaari, Reijo (1993). Teoksessa Niskasaari-Ylimaula-Okkonen (toim.), The Oulu School of Architecture, Arkkitehtuurin Oulun koulu. Helsinki: The Finnish Building Centre, 29.

[6] Taskinen, Heikki (1993). Teoksessa Niskasaari-Ylimaula-Okkonen (toim.), The Oulu School of Architecture, Arkkitehtuurin Oulun koulu. Helsinki: The Finnish Building Centre, 30.

[7] Koho, Timo (1993). ” Muistoja Oulun koulusta”. Aamulehti 30.12.1993.

[8] Niskasaari (1993), 101–102.