Vatialan siunauskappeli

1960-luvun betoniset kirkot ovat oma erityinen ilmiönsä suomalaisessa 1900-luvun arkkitehtuurissa. Vuosikymmeneen osui poikkeuksellisen laaja joukko arkkitehtuuriltaan hyvin erilaisia, erikokoisia ja ympäri Suomea sijaitsevia sakraalirakennuksia, joita yhdisti betonin ennakkoluuloton ja monipuolinen käyttö sekä arkkitehtuurin erittäin korkea laatu.

Useat 1960-luvulla toteutuneista kirkoista pohjautuivat edellisen vuosikymmenen lopulla järjestettyihin arkkitehtuurikilpailuihin. Etenkin Le Corbusierin 1950-luvun sakraalirakennusten innoittamina suomalaiset arkkitehdit tutkivat betonin ominaislaadun soveltamista kirkkoarkkitehtuurissa. Entistä ohuemmat kuorirakenteet ja muut betoni-innovaatiot mahdollistivat ennennäkemättömien geometristen suurmuotojen toteuttamisen. Toisaalta käsittelemättömän tai muuten paljaaksi jätetyn betonin käytön kautta luotiin minimalistisen puhuttelevia paikkoja kirkolliselle toiminnalle.

Vatialan siunauskappelissa yhdistyvät kaikki 1960-luvun sakraaliarkkitehtuurin keskeiset piirteet. Rakennuksen pitkäomainen ja matala perusmassa myötäilee rakennuspaikkaa, joka on harju luonnonkauniilla mäntykankaalla. Pelkistetystä perusmassasta nousee kahden kappelisalin katto. Pienen salin suorakulmaista kattoa kannattelee julkisivun ulkopuolelle työntyvä betonirakenne. Rakennuksen maisemallinen dominantti, suuren kappelisalin katto on paraabelinmuotoinen kuorirakenne, jonka muoto muistuttaa Eero Saarisen Gateway Archia St. Louisissa. Insinööri Paavo Simulan suunnittelema veistoksellinen betonikonstruktio oli valmistuessaan ensimmäinen yksipuolista muottia vasten ruiskubetonilla toteutettu kuorirakenne Suomessa.

Betoni on myös matalien sisätilojen päämateriaali niin seinissä kuin lattioissa. Sisällä suljetummat ja avoimemmat tilat vuorottelevat. Voimakkain tilavaikutelma on suuressa kappelisalissa, jonka kaarikatto avaa tilan ylöspäin, ja sivuseinien suuret ikkunapinnat luovat yhteyden viereisille sisäpihoille. Olli Borgin suunnittelemat puiset penkit tuntuvat leijuvan ilmassa, ja sisäpihojen vesipeilit heijastuksineen korostavat arjen ylittävää tunnelmaa.

Revell itse kertoo tavoitelleensa siunauskappelissaan askeettista, suorastaan karua ominaisluonnetta. Tore Tallqvistin mukaan Vatialan kappeli on betoniin valettua runoutta, jota määrittävät: ”jalo yksinkertaisuus ja hiljainen suuruus”. (Tallqvist 1989, 74) Suuren salin katto päällystettiin kuparilla pian valmistumisen jälkeen. Pienen salin huomattavasti tummempi kuparikatto on 2000-luvun vaihteen korjauksen peruja.

Petteri Kummala

__________

Jetsonen, Sirkkaliisa & Jetsonen, Jari (2003). Sacral Space. Modern Finnish Churches, Helsinki: Rakennustieto.

Rauske, Eija (2016). ”Karun betonin aika”. Juhana Lahti, Juhana & Eija Rauske, Eija (toim.) Värikkäämpi, iloisempi, hienostuneempi. Näkökulmia 1960-luvun arkkitehtuuriin, Helsinki: Arkkitehtuurimuseo.

Revell, Viljo (1962). ”Vatialan siunauskappeli”. Arkkitehti 5/1962.

Tallqvist, Tore (1989). ”Draamaa, proosaa, runoutta. Puhtaaksivalettu betoni suomalaisessa arkkitehtuurissa 1960–1980 / Drama, Prose, Poetry: Fairface cast concrete in Finnish architecture in 1960-80”. Kaipia, Jouni (toim./ed.), Tehdään betonista. Betoni suomalaisessa arkkitehtuurissa. Suomen betoniteollisuuden keskusjärjestö 1929–1989 / Concrete in Finnish Architecture. Helsinki: Suomen rakennustaiteen museo.