Finlandia-talo

Helsingin kaupunki tilasi 1962 Aallolta suunnitelman kongressi- ja konserttitaloksi Töölönlahden rannalle. Talo liittyi Aallon keskustasuunnitelmaan, jossa lahden rannalla, vehreässä puistossa seisoisi monumentaalirakennusten rivi. Aalto oli visioinut jo 1953:

Helsingin kaupungin keskustan suunnittelu on parhaillaan kiteytymässä. Sen yhteydessä on mahdollisuuksia, joskin rajoitettuja, luoda Helsingille se julkisten rakennusten keskusta, joka vastaa sen nykyistä suuruusluokkaa ja niitä yksityisiä tarpeita, jotka ovat paljon moninaisemmat kuin siihen aikaan, jolloin Helsinki viimeksi sai julkisten rakennustensa keskustan, Senaatintorin. (Aalto 1953, 146)

Ainoastaan Finlandia-taloksi nimetty rakennus toteutui ajatuksen mukaisesti, mutta Oopperatalo (1993), Kiasma (1998) ja Musiikkitalo (2011) jatkavat sitä soveltaen. Aalto kirjoitti monumentaalirakentamisesta ja suunnitteli sitä. Monumentaalirakentamisella hän tarkoitti kaupunkien kulttuuri- ja palvelurakennuksia sekä niiden artikuloimaa kaupunkirakennetta. Finlandia-taloa voi pitää näiden vuosikymmeninä kehittyneiden ajatusten kiteymänä. Rakennuksen asema kaupunkikuvassa on erityinen, ja talon muodot, materiaalit, kalusteet sekä yksityiskohdat luovat eheän kokonaisuuden. Monimuotoiset ja toisiinsa lomittuvat tilasarjat synnyttävät kokonaistaideteoksen – sekä vaikuttavan ja luontevan taustan monikäyttörakennuksen toiminnoille.

Finlandia-talo on ollut valmistumisestaan lähtien musiikkikulttuurin keskeinen tapahtumapaikka. Silti talon kenties keskeisimmät merkitykset nivoutuvat vahvasti kansainväliseen poliittiseen historiaan. Presidentti Urho Kekkonen (1900–1986) oli jo muuraamassa talon peruskiveä 14.5.1969, ja kesällä 1975 Finlandia-talossa pidetty, kylmää sotaa liennyttänyt Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYK oli sekä hänen poliittisen uransa että Suomen puolueettomuuspolitiikan huipentumia.

Marmori oli Aallolle symbolinen materiaali, joka linkittyi sekä välimerelliseen kulttuuriin että antiikin perintöön. Aalto ryhtyi 1960-luvulla käyttämään marmoria myös julkisivuissa. Finlandia-talon julkisivun marmorit vaihdettiin peruskorjauksen yhteydessä 1997–99. Töölönlahden puoleinen kellari muutettiin 2011 autoliikenteen tiloista kokous- ja kahvilakäyttöön, jonka oli määrä liittyä puiston kohennuksessa tehtävään kanavaan.

Jonas Malmberg

__________

Aalto, Alvar (1953). ”Julkisten rakennusten dekadenssi”. Arkkitehti 9–10/1953. ”The decline of public building”, Schildt, Göran (ed.) (1997). Alvar Aalto in his Own Words. Helsinki: Otava.

Holopainen, Eeva-Kaarina; Mustonen, Pentti & Suhonen, Pekka (2001): Finlandia-talo. Tapahtumia, Ihmisiä, musiikkia / Finlandia Hall: Meetings and Music. Keuruu: Otava.

Lukkarinen, Päivi (toim./ed.) (2000): Alvar Aalto – Finlandia-talo / Finlandia Hall. Alvar Aallon arkkitehtuuria n:o 13. Jyväskylä: Alvar Aalto -museo.