Aikakaudet

 

Tällä sivulla voit tarkastella kohdevalikoimaa temaattisten aikakausien perusteella.

 

Itsenäistyneen kansakunnan identiteetin rakentaminen

Suomi itsenäistyi Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa 1917. Seuraavana vuonna käydyn sisällissodan jälkeen yhteiskunnan perustarpeita, teollisuutta ja uusia asuinalueita päästiin rakentamaan. ”Funkis–tradis”-vastakkainasettelu virisi uuden Euroopasta kantautuneen arkkitehtuurikäsityksen ja perinteisen, klassismiin nojanneen käsityksen välille. Pääosin 1920-luvulla – klassismin vaikutuspiirissä – koulutettu uusi arkkitehtisukupolvi ja heidän mukanaan uusi arkkitehtuuri murtautui esiin 1930-luvun vaihteessa.

Turusta muodostui uuden arkkitehtuurin lähtöpiste Suomessa pääkaupungin ollessa arkkitehtonisesti tätä konservatiivisempi. Myös 1931 valmistunut nuoren valtion symboli, Eduskuntatalo, edusti vielä art deco -vaikutteista klassismia, mutta funktionalismi valjastettiin pian valtion mielikuvamarkkinoinnin välineeksi. Siinä keskeisimpiä olivat vuoden 1940 olympialaisiin liittyneet rakennushankkeet. Muita tärkeitä kokonaisuuksia olivat Suomen Matkailijayhdistyksen kohteet, SOK:n funkisrakennukset, sairaalat ja tuberkuloosiparantolat sekä puolustusvoimien uusi arkkitehtuuri. Näiden välittäminä modernismi levisi koko maahan, mutta maanlaajuinen vaikutus asuntoarkkitehtuuriin oli alkuun hyvin rajallinen.

Katso kohteet tästä!

 

Jälleenrakentamisen aika

Rakentaminen tyrehtyi talvisodan syttymiseen marraskuussa 1939. Toisen maailmansodan myllerryksessä maan rakennuskantaa sekä tuhoutui että jäi Neuvostoliitolle luovutetuille alueille. Rakennushankkeita leimasi tavoite saada yhteiskunta jälleen toimintakykyiseksi. Keskeisinä olivat energiansaannin turvaaminen ja teollistumisen edistäminen. Pohjois-Suomen jokien valjastaminen yhdyskuntineen sekä uudet teollisuusalueet toteutettiin 30-luvun tapaan sekä arkkitehtonisesti että sosiaalisti korkealaatuisesti. Arkkitehtoninen muotokieli oli sotia edeltänyttä aikaa pehmeämpää johtuen sekä materiaalipulasta että esteettisistä tavoitteista.

Sodan jälkeisissä olosuhteissa pientilallisuus oli toimiva ratkaisu sekä siirtoväestön asuttamiseen että elintarvikehuollon käynnistämiseen. Rintamamiestalosta muodostui jälleenrakennuskauden symbolina mielenkiintoinen yhdistelmä perinteistä talonpoikaisarkkitehtuuria ja hyvin modernia keinovalikoimaa. Rintamamiestalojen pohjaratkaisut noudattavat modernistista ideaa tilojen funktionaalisesta eriyttämisestä. Lisäksi tyyppipiirustukset ja teollinen esivalmistaminen – esimerkiksi Puutalo Oy:n ja A. Ahlströmin tuotantona – ovat puhdasta modernismia.

Katso kohteet tästä!

 

Sodanjälkeinen modernismi

Suomi nousi sotien jälkeen kohtuullisen nopeasti jaloilleen; pula-ajasta ja säännöstelystä päästiin vaiheittain. Sotien seurauksena vuodelle 1952 siirtyneet olympialaiset sekä sotakorvausten maksamisen loppuminen olivat merkkejä uudesta aikakaudesta, jota leimasivat optimismi ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen. Siihen liittyivät monet Alvar Aallon uran punatiiliset merkkirakennukset, kuten Kansaneläkelaitos, Säynätsalon kunnantalo, Jyväskylän yliopisto ja myöhemmin toteutunut Teknillinen korkeakoulu.

Jälkikäteen tarkasteltuna vaikuttaa siltä, että tuolloin vallitsi yleinen yksimielisyys hyvästä arkkitehtuurista, jonka vientiponnistelujakin aloitettiin. Rakentamisessa korostuivat suurten ikäluokkien tarpeisiin kohonneet koulut. Uusia arkkitehtonisia ja oppimisen tavoitteita edustivat muiden muassa ympäröivään luontoon uudella tavalla liittynyt Viljo Revellin ja Osmo Siparin Meilahden kansakoulu sekä Jorma Järven tilallisesti uraauurtava Rovaniemen yhteislyseo.

Kansainväliseenkin maineeseen kohonneen Tapiolan vanavedessä metsäkaupunkiaate uudisti asuntoarkkitehtuuria, mikä näkyi lukuisilla esikaupunkialueilla. Rakennustekniikan saralla elementtitekniikan kokeilut alkoivat.

Katso kohteet tästä!

 

Hyvinvointivaltio ja rakennemuutos

Hyvinvointivaltion kiivas rakentaminen jatkui, ja sotienjälkeisille sukupolville rakennettiin jatko-opintoja varten oppilaitoksia ja yliopistoja sekä varuskuntia ja liikuntapaikkoja. Liike-elämän tarpeisiin tehtiin arkkitehtonisesti kunnianhimoisia teollisuus- ja toimistorakennuksia sekä toisaalta kurssi- ja koulutuskeskuksia. Samalla yhteiskuntarakenne alkoi muuttua yhä kiihtyvää vauhtia, kun pientilojen kannattamattomuus ajoi ihmisiä kaupunkeihin ja ulkomaillekin. Kaupunkien asuntopulaan saatiin vastauksia aluerakentamisesta ja aiempaa suurempimittakaavaisen elementtirakentamisen keinoista. Syntyi suuria lähiöitä ostoskeskuksineen.

Kaupunkisuunnittelussa virisi metsäkaupungin kritiikki, paluu ruutukaavaan ja aiempaa urbaanimpaan tiiviyteen: ”kompaktikaupunki on kontaktikaupunki” -iskulauseen hengessä kohosivat esimerkiksi Kortepohja, Olari ja Siltamäki. Toisaalta asuminen väistyi suurten kaupunkien keskustojen toimistojen tieltä, jolle vastavetona syntyi muiden muassa Merihaka.

Varsinkin kirkollisessa rakentamisessa alkoi uudenlainen vaihe 1950-luvulla pidettyjen monien kilpailujen innovatiivisten ehdotusten toteutuessa: betonin mahdollisuudet tekniset ja esteettiset ominaisuudet valjastettiin arkkitehtuuriin. Toisaalta uudet materiaalit sekä utopiat synnyttivät kiinnostavia kokeiluja, kuten maailmanvalloitustakin yrittäneen, muovisen Futuro-talon.

Arkkitehtikunta ei enää vaikuta olleen samassa määrin yksimielinen kuin 1950-luvulla, ja arkkitehtoniset kysymykset herättivät yhä kiivaampia keskusteluja. Järjestelmäarkkitehtuuri ja moduuliajattelu haastoivat yksilöllisen, orgaanisen ja ekspressiivisen ilmaisun.

Katso kohteet tästä!

 

Hyvinvointiyhteiskunnan murros

Vahvaan valtion ja hyvinvointivaltion aatteeseen tukeutunut Suomi haki paikkaansa aiempaa kansainvälisemmässä maailmassa, idän ja lännen välissä. Yhteiskunnassa näkyi runsaasti vaurautta, ja Suomessa elettiin vahvaa nousukautta koko 1980-luku. Ennennäkemättömän vilkkaan, jo vuosikymmeniä jatkuneen rakentamisen aika päättyi äkisti 1990-luvun alkupuolella poikkeuksellisen syvään lamaan, joka vahvistui Neuvostoliiton hajoamisen mukana.

Modernismin murtuessa postmodernismi toi kansainvälisiä ajatuksia arkkitehtuuriin. Kaupallisuus korostui myös osassa rakentamista. Tehtiin kylpylöitä ja syntyi uusia ostosparatiiseja, kuten Itäkeskus, BePop, Forum, Koskikeskus ja Zeppelin.

Postmodernismin erityisenä pohjoisena tulkintana syntyi professori Reima Pietilän innoittamana niin kutsuttu Oulun koulun arkkitehtuuri, joka haki virikkeitä uuteen arkkitehtuuriin kansainvälisten teemojen sijaan paikallisista ominaisuuksista ja perinteistä.

Julkisessa rakentamisessa korostuivat toisaalta kulttuurikeskukset, joita tehtiin lukuisiin kaupunkeihin. Samalla uuden lainsäädännön seurauksena syntyi suuri päiväkotien tarve. Siihen vastattiin kiivaalla rakentamisella, jossa aikakauden yksilöllisyyttä ja elämyksellisyyttä suosineita arkkitehtonisia teemoja saatiin kokeiltua – ja muiden muassa Porin Taikurinhatun, Kuopion Sinikellon sekä Länsi-Säkylän päiväkodit kohosivat.

Katso kohteet tästä!